Johannes Lahtela, pyhiinvaeltaja

 

Sieluni kaltainen – kokemuksia Pyhältä Vuorelta   Artikkeli julkaistiin Ortodoksiviestissä vuonna 2012 (Numerot 6 ja 7). Se julkaistaan nyt uudelleen kirjoittajan, Johannes Lahtelan, luvalla.

 

 

Lähtökohta

 

Minä: Varhaiskeski-ikäinen perheellinen mies, yrittäjä ja näyttelijä. Ihminen, ortodoksi. Elän länsimaista yltäkylläistä elämää, materiaa minulta ei puutu. Sain tilaisuuden osallistua Valamon opiston järjestämälle Athoksen pyhiinvaellusmatkalle 31/05/2012-09/06/2012. Haluan kiittää Athoksen matkaseuruettani: Erityisesti matkanjohtajaa Hannu Pöyhöstä sekä kummiani Kalle Holmbergia. Kiitos.

 

Athos teki minuun syvän vaikutuksen.

 

Valmistauduin pyhiinvaellukseen ahmimalla Athoksesta kertovia kirjoja, pyhien kirjoituksia sekä rukoillen ja keskustellen. Minun oli selvitettävä itselleni mitä tarkoittaa pyhiinvaellusmatka? Olen tottunut matkustelemaan ulkomailla länsimaisena turistina: Majoituspaikkojen tulee olla mielellään lähempänä viittä tähteä, palvelun ystävällistä ja moitteetonta. Muut ihmiset ovat toimineet minulle lähinnä tarpeitteni ja toiveitteni toteuttajina. Pyhiinvaellusmatkan tulisi olla jotain toisenlaista, vähemmän hedonistista. Mitä minä haluan? Miksi menen Athokselle? Mitä ortodoksisella traditiolla on minulle opetettavaa? Mikä on elämäni tarkoitus? Miten voin kasvaa ihmisenä? Mikä on suhteeni Kirkkoon?

 

 

Lähtöaamu; ajatuksia 30/05/2012

 

Haikea lähtöaamu, perhe nukkuu. En ole aiemmin ollut kymmentä päivää erossa pesueestani. Pikakahvia ja ruisleipää, taksin tuloon on puoli tuntia. Viime päivät olen paiskinut töitä, jotta voin irrottautua arjestani 10 päiväksi. Siitähän tässä on kyse: Irtautumisesta, puhdistautumisesta, suunnan tarkistuksesta. Menen Athokselle hakemaan valoa mitelläkseni demonejani vastaan valoisin mielin. En enää usko, että länsimaiset maallistuneet arvot kantavat. Yhteydestä Kirkon traditioon haen jotain välitettävää lapsilleni, jotain syvempää. Että elämällä on muutakin sisältöä kuin uusin iPhone, Mercedes, merkkivaatteet, trendikkäät ruokapaikat; loputonta kulutusta. En ole sokea itselleni: Elän yltäkylläisyydessä ja nautin siitä. Sen vain pitäisi mennä niin, että ensin tulevat arvot ja sitten kaikki muu jos on tullakseen. Kaikki materia on hetkellistä iloa, sisäinen tyhjyys ikuista kadotusta ja tyytymättömyyttä. Suomalainen yhteiskunta ei enää välitä minkäänlaisia arvoja. Koen kasvaneeni yksilöllisyyttä ja yksilön vapautta ihannoivassa arvottomassa yhteiskunnassa, Suomessa. Jokainen saa luoda arvonsa ja maailmansa itse. Kirkon traditio on heitetty pois ja tilalle on kannettu individualismi ja pyhä järki. Suomalaisilta on riistetty kyky uskoa ja olla hengellisiä. Jos Suomessa julkisesti kerrot uskovasi Jumalaan, olet hullu. Aivopesty ressukka. Ateismi on ihailtua ja Kirkon tilalle on tullut ostoskeskukset, psyykelääkkeet ja päihteet. Ennen mentiin sunnuntaisin Kirkkoon, nyt mennään Jumboon palvelemaan pyhitettyä euroa. Harva yksilö kestää rajatonta yksilönvapautta. Avoin vihamielisyys Suomessa pelottaa. Presidenttiehdokas Haavisto on sanonut hyvin, että meille on rakentunut kiusaajien yhteiskunta. Kouluammuskelut, perhesurmat, media, ikuinen nuoruus, pelon ilmapiiri, Minä Minusta Minuun; mitä minulle? Miten paljon vihaa minä kannan sisälläni; toisten tuomitsemista, erilaisuuden pelkoa, ylpeitä ja omahyväisiä ajatuksia? Liian paljon. Asiat eivät koskaan ole mustavalkoisia. Onko elämäntyylimme hyväksi kenellekään? Onko suuntani oikea?

 

 

Münchenin lentokenttä; kohtaaminen Kallen kanssa 30/05/2012

 

Tunti aitoa läsnäoloa ja kohtaamista Kallen kanssa. Harvinaista herkkua tänä päivänä: Aito läsnäolo. Keskustelumme polveili hirtehishuumorista Marxiin ja punahousu-paronin kirjasta aikamme henkeen, osittain kadotettuun ihmisyyteen. Kalle antaa kanssakulkijoilleen paljon, jos vain korvat on viritetty kuuntelu-taajuudelle. Kalle tuo aina aidon ihmisyytensä hienovireisellä hihityksellä höystettynä. Ensin lämpimät silmät alkavat kostua ja nauraa. Hymy leviää kasvoille, poskipäät liikahtavat, kasvot rypistyvät. Suupielet leviävät velmuillen ja sivistynyt röhähtely pääsee sielusta ulos. Kalle tuo elämänsä yhteiseksi kokemukseksi. Kokemuksemme ja ajatuksemme vaihtavat omistajaa ja yhteinen hetki sinetöityy muistoksi. Sillä ei ole hirveästi merkitystä mitä me sanomme, meillä ei ole valtaa. Puhutut sanat houkuttavat helposti ajatteluun ”Me olemme oikeassa, me tiedämme paremmin”. Kallen sanoin: ”Meidän vaeltajien järjellä ja sanoilla ei puhdisteta maailmaa”. Suomessa on niin paljon pahoinvointia; viimeisimpänä esimerkkinä Hyvinkään ammuskelutragedia. Jokainen kokenut psykiatri sanoo samaa: Hyvinkään, Jokelan ja Kauhavan kaltaiset joukkosurmat tulevat jatkumaan. Mutta mistä Suomessa ollaan eniten huolissaan? Uusien innovaatioiden puutteesta. Lisää possupelejä, ostoskeskuksia ja tosi-TV:tä; jatkuvaa taloudellista kasvua. Hätälainapakettien vakuudet. Sydäntäni puristaa. Lentokentän äänet, kaupunkien äänet. Mölyä ja melua: Hissimusiikkia, puhelinten soittoääniä, radion äänitulvaa, mainoksia. Ulkoiset olosuhteet mahdollistavat kohtaamattomuuden tilan ja oman sisäisen äänen kuuntelematta jättämisen. Miten paljon aikaa minäkin vietän älypuhelimeni ja viihdelaitteitteni kalvakan valaistuksen äärellä, kyyryssä? Kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä, pelasta meidät.

 

 

Ouraneopolis 30/05/2012

 

Tyyni Aigeian meri. Vehreää kumpuilevaa maastoa, turkoosi meri, kiireettömyyden tuntu ja palmut. Kookas nenäni osoittaa vehreää kumpua, mikä liittyy mereen. Sen takana koukaten vasemmalle on Pyhä vuori, Athos. Alkaa olla aika antaa mielen rauhoittua, riisua aseet, lopettaa väittely ja taisto. Antautua Athokselle. Tähän hetkeen. Nyt. Haluan lopettaa kaikkinaisen turhan kiihkoilun ynnä taistelun elämässäni! Haluan päästä selville miten voin parhaiten olla hyödyksi. Ikävöin perhettäni. Keskustelu erään kreikkalais-suomalaisen kanssa: ”Kreikassa ei ammuskella (tarkoittaen kouluampumisia).Yhteisöllisyyttä on vielä tallella, nuoret luottavat itseensä. Suku ja perhe ovat tärkeitä. Suhde Kirkkoon on vielä olemassa”. Eurokriisi ja suomalaisten vihamielisyys kreikkalaisia kohtaan, euron tähden. Median luomat roisit mielikuvat ja Soinin makkarapötkövertaukset. Turhanpäiväistä ajattelua, tämä ei johda mihinkään! On vaikeaa hiljentää itsensä sisäisesti. Alan ymmärtää mitä vahinkoa teen itselleni kun tunneittain olen seurannut puhelimestani uutisia, sitä loputonta mediatulvaa mitä totuutena tarjoillaan. Länsimaista rationaalisuutta ja yksilönvapautta seurauksineen päivineen. Kytken puhelimeni nettiyhteydet pois päältä. Aion avata ne vasta Suomessa. Koen oloni sisäisesti helpottuneeksi.

 

 

Merimatka Athokselle 31/05/2012

 

Kuusi delfiiniä kisailevat laivaamme seuraten! Hannu kertoi isosta munkista, joka kilvoittelee Athoksella nauttien ravinnokseen vain sitä, minkä löytää luonnosta. Eri vuodenaikoina löytyy juuri tarpeisiin sopivia yrttejä! Luin opaskirjasesta, että Athoksella on 1,453 kasvilajia, 37 nisäkäslajia ja 14 matelijaa. Niemimaalla on rikas ja koskematon luonto.

 

 

Zografoksen luostari 31/05-01/06/2012

 

Ensimmäiset jumalanpalvelukset Athoksella takana! Sanat, kaikki sanat ovat liian latteita kuvaamaan tunnelmaa. Näin tähtitaivaan: Satoja tuikkivia tähtösiä lepäämässä Athoksen yllä. Pimeä, vain muutaman lampukan valaisema Kirkko. Munkkikuoro tuotti bysanttilaista, unenomaista kirkkolaulua. Käytin rukousnauhaani, keskityin rukoukseen. Pääkirkko on kattoa myöten täynnään lumoavia ikonimaalauksia. Lampukoiden ja tuohusten kasvavaa valoa ympärillä. Pysäyttävä hiljentymisen hetki. Äkisti tuntee olevansa osa historiaa, katkeamatonta rukousta ja traditiota. Sulauduin osaksi Kirkon traditiota! Kuin koko sisikunta saisi maistella uutta mehua tihkuvaa hedelmää. En ymmärtänyt kieltä, mutta perusrakenteen oivalsin. Vaikka Suomessa ymmärtää sanat, se ei auta jos oma sielu on sekainen. Minä ihmisenä taidan olla parhaimmillani Kirkossa, rukoilu on konkretiaa!

 

 

Gregorioksen luostari 01/06/2012

 

Kuu hellii minua turkoosin meren äärellä. Massoittain turkoosia vettä, sitten rosoista kalliota ja luostarin linnamaiset seinät. Purppurainen taivas, utuinen kuu. Kiviset vierasrakennukset, laituri, kumpu puiden peitossa, muutamia iltahyönteisiä. Keskityin rukoukseen Pyhän Nikolaoksen ihmeitätekevän ikonin edessä (1300-l.). Kirkko itsessään on pieni ihme kookkaine Kristuksen ja Jumalanäidin ikoneineen. Iltapalveluksessa koin jotain voimallista näiden ikonien kautta. Levoton mieleni pääsi rauhoittumaan ja keskittymään rukoukseen. Koko elämä tulee kulumaan levottoman mielen kaitsemisessa! Täällä oma levoton mielikin tuntuu jollain tapaa kauniilta. Vanha munkki muurin vierellä myi rukousnauhoja ja tulvi tarinoita. Laaja parta, eloisat ja herkät silmät, veistokselliset kasvot: Kaikki tämä pilkottaa munkin kaavun alta! Isä Paisios ja Efraim olivat miehen kokemusten aiheita. Munkki on ollut Athoksella vuodesta 1978: Ihmeitä, Jumalanäidin ilmestys ja oman äidin ilmestys. Aluksi yritin tulkata munkin puhetta englannista suomeksi, lopulta Hannu tulkkasi kreikasta suomeksi. Siinä sivussa tarina pirstoutui, kun munkki kävi kauppaa myyden itsevalmistamiaan rukousnauhoja. Raha vaihtoi omistajaa. Tilanne sai koomisia piirteitä ja harmikseni keskittymiseni herpaantui. Täällä munkit ovat avoimesti ihmisiä ja tuntuvat olevan enemmän tasapainossa ihmisyytensä kanssa kuin me, maailmassa elävät. Monen munkin olemus heijastelee valoa, rauhaa. Puhuin tästä Kallen ja Hannun kanssa: Munkit ovat lähempänä aitoutta. Heiltä puuttuu kakki sosiaaliset pelit ja esittäminen. Oma ihmisyys on löydetty. Kehittyäkseen hengellisesti on ensin löydettävä oma ihmisyytensä (millainen on) ja lopetettava kaikkinaiset pelit, esittäminen. Liian usein sitä yrittää esittää parempaa, älykkäämpää, osaavampaa kuin todellisuudessa onkaan. Omiin kuvitelmiin ja rooleihinsa takertumista, toivekuviensa vanki.

 

 

Pyhän Andreaan skiitta 02/06-03/06/2012

 

Kolossaalinen skiitta, kissoja kaikkialla. Yhtenä hetkenä näin kaatopaikkaa muistuttavalla rinteisellä aukealla nuoren miehenalun ammuskelevan muovikuulapistoolilla kissoja. Yövymme ”Kaikkien pyhien athoslaisten” –kirkon parvella, alhaalla näkyy ikoneita kaikkialla: Koko pieni kirkkosali komeudessaan! Välistä ihmisten luontainen tarve jatkuvasti höpötellä ja lörpötellä rasittaa. Täällä en aina jaksa olla sosiaalinen. Pyhiinvaellus ja kontrastit. Niitäkin täällä on jatkuvasti. Nautin tutkailla luostarin omia kauppoja. Karieksesta löysin kauniin Kristus-ikonin. Tavarat ja raha vaihtuvat. Yksi tilanne oli riipaiseva: Meille näytettiin kallohuone, mikä oli kauttaaltaan täynnä skiitassa kilvoitelleiden munkkien pääkalloja ja sääriluita. Kymmenpäinen seurueemme kiirehti tilaan kamerat edellä: Salamavaloja, poseerausta kallojen edessä ja viimein rauha. Älypuhelimeeni on kertynyt jo aivan liikaa kuvia, mitä vaivihkaa räpsin. Miksi? Kenelle? Jonnekin kovalevylle hautautumaan muiden bittien joukkoon. Tolkuton määrä kuvia, joihin ei enää palata. Kunhan ovat. Pooseerausta munkkien pääkallojen edessä: Munkeilla mahtaa olla hauskaa seurata meidän maailmassa elävien toimia. Kallohuoneessa oli pyhyyden tuntu. Minun kalloani ei kukaan tule kuvaamaan.

 

Vierailimme majalla, missä isä Paisios kilvoitteli. Puroja, joenuomaa, kukkaniittyjä, nousuja ja laskuja; käsittämätöntä kauneutta ilman sähkötolppia ja neonvaloja. Uniikki kohtaaminen isä Paisioksen oppilaan, vanhus Gabrielin luona. Vanhuksella on eloisa laulava ääni ja rauhoittava läsnäolo. Vanhus kertoi tarinan isä Paisioksesta: Paisios välistä turhautui kun ihmisiä vieraili jatkuvasti hänen luonaan. Paisios laittoi majalleen kyltin ” Eläintarha suljettu, apina on metsässä” ja meni muualle hiljentymään. Vanhus Gabriel jakoi konstailematonta viisauttaan meille maailmassa eläville: ”Älkää olko ärtyisiä ja kärttyisiä vaimoillenne tai lapsillenne. Olkaa loputtoman pitkämielisiä”. Pisto sydämessä: Kotioloissa arjessa olen välistä kuin mikäkin kiukkuinen kylärakki. Ortodoksinen usko ei ole mitään monimutkaista teoriaa, vaan rakkautta käytännössä. Tekoja. Minä teen seikkailuja oman pääni sisällä ja tekoni ovat välistä mitä sattuu. Mielenmuutos, kilvoittelu itsensä kanssa. Se rauha ja valo, mikä vanhuksesta loisti… Kiihkotonta valoa, levollisuutta, tasapainoa. Jotain mitä tavoitella.

 

Ja vielä uusi kohtaaminen isä Nikodeemoksen kanssa: ”Eläkää Kristuksen, Jumalan opetusten mukaisesti ja yksinkertaisesti. Osallistukaa säännöllisesti sakramentteihin ja omissa töissänne noudattakaa Kirkon oppeja. Työ, opiskelu; kaikki on epävarmaa. Me synnymme ja kuolemme, olemme täällä vain hetken”. Pähkinä nykyaikaiselle järjen palvojalle: ”Minähän luon itse omat oppini! Traditio on tarpeeton”. Lopputulos on edessämme, ympärillämme. Täällä kokee niin paljon, että tapahtumat ja kuvat sekoittuvat toisiinsa.

 

Andreaan skiitan isä Joosef, suomalaissyntyinen Athoksen munkki, ikonimaalari Jumalan armosta. Kuten niin monet kohtaamani munkit: Teeskentelemätön, nauravainen sydän, vahvasti tässä ja nyt. Munkin viisaus on jotain aivan omaa luokkaansa, iloa. Maailmamme älyllisyys on älykkyydeksi naamioitua kielteisyyttä, itsetuhoa. Mitä enemmän epäkohtia ja virheitä näet, sen älykkäämpi olet. Munkin edessä tulee henkisesti riisutuksi. Puoliksi häpeillen mietin omaa vajavaista kilvoitteluani kaiken kotimaani hyvinvoinnin keskellä. Äkisti tuntuu, että en edes saisi olla Athoksella. Minä, Johannes syntinen. Munkit eivät pidä melua itsestään ja toimistaan. Isä Joosef on maalannut pääkirkon kattokupolin ikonit. Ja monia muita. Mestarillista ikonimaalausta: ikoneja katsellessa liikutuin kyyneliin. Erehdyin kehumaan Joosefin nerokasta ikonimaalausta. Suomalaissyntyinen munkki oli vain vaiti, aivan kuin ei olisi kuullutkaan kehujani! Aavistus vaivaantuneisuuttakin oli aistittavissa. Kuulin, että munkkeja ei tulisi koskaan kehua. He haluavat välttää ylpeyden ansat. Asioiden, elämän romantisointi, turha filosofointi, tapakohteliaisuus ja länsimainen esittäminen loistaa poissaolollaan Joosefista ja koko Athoksen luomakunnasta. ”Kaikkia ei ole kutsuttu munkeiksi, maailmassakin voi kilvoitella”. Joosef antoi meille paljon aikaansa. Hänen puhuessaan koko kuulijakunta hiljeni. Joosefin silmät välkkyivät ja keho nauroi. Parta eli mukana, silmälasit ottivat heijasteita. Tähdet taas äkisti taivaalla, vapaina maailman kaupunkien valo- ja äänisaasteista. Kuu täysi, puhdas kuun valo Jumalanäidin puutarhassa.

 

 

Vatopedin luostari 04-05/06/2012

 

Meren ranta, katselen merelle. Hiekkarantaa, järkäleistä muodostettu valli (aallonmurtaja). Kaukana udun takaa erottuu kumpuileva horisontti. +30c. Perhosia, kaksi vapaana kulkevaa hevosta! Ne käyskentelevät rannalla ihan minne turpa sattuu osoittamaan. Tummia, jylhiä otuksia. Lintujen keskeyttämätöntä liverrystä, kärpästen kiireetöntä surinaa. Ei hälyä, koneiden pauketta, mainoksia, musiikkia, ei naisia. Aika on pysähtynyt. Tähän kaikkeen tahtoisin vain sulautua koko sisintäni myöten. Nyt rantaan ajaa munkki, muhkealla neliveto Hiluxilla.

 

Vatopedin muurien sisäpuolella on kuvauskielto ja iloitsen. Ruokailuhetket menevät nopeasti armeijamaisen kurin vallitessa. On helpottavaa, ettei tarvitse viettää aikaansa K-Citymarketissa miettien minkä 28 kinkkulajikkeesta ottaisi jääkaappiin. Ja sitten pohtimaan juustojen lumottua maailmaa... Täällä ei kaipaa mitään turhaa. Juuri täällä muistaa K-Citymarketin ja Stockmannin ja ahdistuu: Onko pakko mennä joskus takaisin?

 

Jumalanäidin vyö ja Krysostomoksen kallo. Sain kunnioittaa näitä pyhäinjäännöksiä ja siunauttaa ikonini näiden päällä. Menin hetkellisesti tolaltani. En vieläkään käsitä mitä koin.

 

Ehkä kokemani voi tiivistää näin: Uskon ihmeisiin ja olen saanut sieluuni pyhyyttä; uskon pyhyyden ja hyvän olemassaoloon. Minä en ole pyhä, mutta sain kohdata jotain pyhää.

 

Kalle: ”Ihminen voi rukoilla, tehdä työtä ja olla suunnittelemasta liikoja”. Ortodoksinen elämä, rukoileminen, on minulle taistoa omia demonejani vastaan. Haluan vapautua kaikkinaisesta kielteisyydestä, ylpeydestä, toisten tuomitsemisesta, turhista peloista ja aikani haaskaamisesta epäoleellisuuksiin. On aika ennen Athosta ja aika sen jälkeen.

 

Vierailu isä Patapiaksen luona. Mies kilvoittelee kukkulaisessa paratiisissa merinäköaloin. Isä Patapias: ”Rukoilkaa ja osallistukaa Kirkon sakramentteihin säännöllisesti. Noudattakaa käskyjä ja lukekaa Raamattua. Vaikeneminen on hyvästä: Kun ei puhu, ei tarvitse katua sanojaan”. Olen monimutkaistanut elämäni, romantisoin ja filosofoin liiaksi asti. Puhun liikaa silloinkin kun olen hiljaa. Usko ei ole kiihkomielisyyttä, usko on tekoja: Aitoa läsnäoloa, palveluhenkeä ja yhteisiin palveluksiin osallistumista. Uskossa eläminen on sitä, ettei tiuski perheelleen. Jokin sisällä liikahtaa. Viime päivien hilpein maailmallinen kommentti: ”Pitäisi olla joku seurapeli”. Seurueemme pappismunkki isä Mikael: ”Onhan teillä rukousnauhat”! Naulan kantaan: Minäkin olen täällä ensisijaisesti rukoilemassa. Hiljentymässä omilta kotkotuksiltani.

 

 

06/06/2012 Karakalloksen luostari

 

Pyhän Nikolaoksen ikoni on lohduttavaa lämpöä. Kasvisruokaa, paljon vettä, eri paikkoja, liikkumista, liikettä, tuntikausia kestäviä palveluksia. Vierailu Filotheoksessa: Johannes Krysostomoksen oikea käsi! Kirkkosalin kauneus sai minut kyyneliin. Vapisin onnesta ja liikutuksesta. Ikonien huumaava kauneus. Pyhyys ja pysähtynyt aika. Luonto on sellaista, ettei välistä näy jälkeäkään ihmislajin elämisestä. Koskematonta kauneutta. Tätä löydän sisältäni ja näen toisissa ihmisissä: Koskematonta kauneutta! Jokaisessa ihmisessä on ripaus Jumalaa. Kuin näkisin selvemmin elämäni kauneuden ja toisten ihmisten valon. Tämän takia minulle on hyväksi käydä säännöllisesti Kirkossa: Se paras minä, kauneuden näkijä, alkaa päästä kuin varkain arkielämäänikin.

 

 

07/-08/06/2012 Ksenofonin luostari

 

Yöpalveluksessa olin niin väsynyt, että nuokuin, torkahtelin. Se kauneus: Ensin tähtitaivas, pimeää. Vain pari lampukkaa sytytettyinä. Sitten lisää lampukoita, tuohuksia, aamu ja valo. Rukoilua, kreikkaa, rukoilua, liikutusta; kaikki tämä satoja vuosia vanhojen ikonien äärellä. Sama ilmiö on alkanut toistua palveluksissa: Mieleeni tulvii menneitä vääriä tekojani, syntejäni. Eri tilanteita. Ihmisiä. ”Armahda minua”, ties kuinka monennen kerran. Mahanpohjasta alkaa kasvaa kutkuttava helpotus. ”Armahda minua”. Mielenmuutoksen tiellä? Huomattavaa on, että en ole lainkaan kiinnostunut toisten synneistä, vaan nimenomaan omistani. Kuin sisikuntani olisi ryöpytetty ylösalaisin. Helpotuksen tuntu, puhdistunut sisin. Taas meren aallot, tänään kiihkeämmät. Istun puisella parvekkeella rukous sielussani. Tätä rauhaa tahdon viedä maailmaan, arkeeni. Rooleissani ihmisenä, isänä, puolisona, ystävänä, veljenä, poikana, yrittäjänä, taiteilijana, opettajana, veronmaksajana. Tätä tietä tahdon jatkaa, pitää hengissä löydöksiäni. Ymmärrän mitä rukoilu käytännössä on, sydämeni ymmärtää!

 

Kalle: ”Mies kertoi Eino Salmelaiselle olevansa kiinnostunut näyttelemisestä. Hän halusi tietää miten saisi äänensä kuulumaan niin kuin se tulisi pussin pohjalta. Salmelainen oli vastannut: Pistä pää pussiin ja puhu sieltä!”. Elämä kiitää nopeasti. Olen ollut etuoikeutettu kun olen saanut viettää ortodoksikummini kanssa nämä päivät. Kallessa on kosketus pyhää. Avoimuutta, vilpittömyyttä ja vahvaa läsnäoloa. Siivu suomalaista teatteritaidetta. Yövymme huoneessa mistä on monta ikkunaa merelle. Nämä ovat viimeiset hetket Athoksella. Työ- ja kotiasiat alkavat tunkeutua rauhaani. Itse asiassa työni ja kotini ovat osa kokonaisrauhaani. Osallistuimme ehtoolliseen. Edellisiltana isä Mikaelin johdolla rukoilimme ehtoollista edeltävät rukoukset yhdessä, suomeksi. Ilta-auringossa, kukkulan laella, helteisen tuulenvireen helliminä. Ryhmä raavaita suomalaisia miehiä rukoilemassa, yhdessä hiljentymässä. Ilman väkijuomia. Katselen Athoksen siluettia toistaiseksi viimeistä kertaa. Tänne takaisin, se on varmaa, jos mikään on varmaa.

 

 

08/-09/06/2012 Thessaloniki

 

Maailmassa jälleen. Käristettyä lihaa, melua, naisia, paljaita pintoja, mainoksia, kioskeja, hökkeleitä, betonia. Kolme poliisia jahtaa pamput kädessä katulapsia, kiihtynyt ääni huutaa totuuttaan megafoniin. Iskulauseita, joista en saa selvää. Sammunut mies kirkossa. Makaan hotellihuoneemme sängyllä. Katson avaamatonta TV-ruutua, taulutelevision syvää nielua. Mitä meillä länsimaisilla, maallistuneen yhteiskunnan jäsenillä on? Kun palaan Suomeen, palaan taas maahan, missä katsotaan pitkään jos käy kirkossa. Järki ja Ego ovat ylimmät epäjumalat, yksilöllisyys on kaiken toiminnan läpitunkemaa aina päiväkodista lähtien. Kulutusta, alastonta ahneutta ja rahanhimoa. Ikoneina loputtomat rivistöt tumman puhuvia taulutelevisioita, joista saa sellaisen maailman ja tarjonnan kuin itse haluaa. Aika ei käy koskaan pitkäksi, pysähtyä ei tarvitse. Itse rakennettu kiire on kova, että sunnuntainakin ehtii yhteiseen epäjumalanpalvelukseen ostoskeskukseen markkinavoimia palvelemaan. Media on tulvillaan pelon lietsontaa ja ahdistusta talouden turbulenssista. Länsimaisen ihmisen ylevän rationaalisuuden ja omahyväisen itsekeskeisyyden tulos: Sanomalehti uutisineen. Eurokriisi. Raha. Pelon ilmapiirin luominen: Menetät omaisuuttasi, osakkeitasi. Asuntolainasi korot voivat ponkaista pilviin. Menetät työsi. Menetät elintasosi. Ostokykysi heikkenee. Yritykset menevät konkurssiin. Pääviesti: Kukaan ei tiedä mitä tapahtuu. On kriisi ja kaikessa on kysymys rahasta. Kuulen mielessäni Sielun Veljien huudon: ”Apua! Apua! Elintaso laskee!”. Länsimaisten ihmisten arvomaailma on rakentunut omistamisen ympärille. Tällaisessa arvomaailmassa olen kasvanut ja elänyt. Mitä minulla on, mitä voin vielä saada ja mitä voin hetkessä menettää. Muisto: Lontoon matka 2008. Talouskriisin alkumainingit: Miljonääri pankkiiri heittäytyy vapaaehtoisesti pikajunan alle tajuttuaan omaisuutensa haihtuneen. 2012 ja uutisten brutaalius, yksilönvapauden riemuvoitto: Lapsiin sekaantumisia, paloittelusurmia, suomalaista joukkomurhaa Hyvinkään yössä, avointa rasismia, vihamielisyyttä, omahyväiset älykkäät egot suoltavat tekstiä omasta erinomaisuudestaan. Median järjellinen maailmankuva älyllisen, näppärän ja sanoja kääntelevän journalismin suojista. Avoin uskonnonvastaisuus Suomessa. Uskovaisten syrjintä. Maailmamme hukkuu omaan erinomaisuuteensa. Mikäli suomalaisuus tulisi määritellä muutamalla sanalla päivän uutislehtien kautta: Omahyväisyys, itsetuhoinen kielteisyys ja vihamielisyys. Ihmisiltä halutaan kuolettaa kyky uskoa. Minun puoleni on enemmän oikeassa kuin Sinun. Me tiedämme paremmin kuin Te. Minä Minusta Minuun; tähän kiteytyy koko länsimainen itsekeskeinen ajattelutapa. Me olemme peloissamme ja puolustaudumme. Minä olen sisältä käsin tyhjä. Sieluni kaipaa takaisin Athokselle. Athos herätti uinuvan sieluni. Olen täyttymäisilläni.

 

Thessalonikilaisen hotellin sängyllä mieleeni säntäävät lukemattomat Athoksen ikonit tapetuista pyhistä: Palavina torneissa, raajat katkaistuina kaduilla ja toreilla, silmät puhkottuna, kidutettuina, häväistyinä, murhattuina… Olen ortodoksisuuden ytimessä: Kaiken kauheuden keskellä, vuosisatojen halki, kuuluu nöyryytettyjen pyhien kiitos ja ylistys Jumalalle. Ortodoksisuus on ylistävää, ei koskaan käännyttävää, pakottavaa. Yksilön pyrkimys Kirkon yhteyteen; elävään yhteyteen Jumalan kanssa. Sisäisen mielenmuutoksen tie, kilvoittelu. Minun ortodoksina on otettava peili käteeni ja tutkittava mitä sieltä näen. Ainoa asia mitä tässä maailmassa voin muuttaa, on omat toimintatapani; asenteeni, tekoni. Mikä on minun osuuteni maailman pahoinvointiin? Mitä voin tehdä maailmamme hyväksi? Mikä on minun tehtäväni? Pyhien kirjoituksista, jostain päin Filokaliaa ajatus saa minut kiinni: On kuunneltava sisintään, mitä omatunto sanoo ja toimittava. Samuli laulaa matkasta, hioutumisesta oman sielunsa kaltaiseksi. Minusta on kuoriutumassa sieluni kaltainen mies, elävässä yhteydessä Kirkkoon. Yksi osa vuosisatoja jatkunutta ketjua. Armahda meitä.