Pyhittäjä Gregorioksen luostari

Pyhittäjä Gregorios on toinen luostari Dafnin jälkeen matkattaessa niemimaan länsipuolta etelään. Koska se sijaitsee aivan meren rannalla, sinne saavutaan yleensä laivalla. Simonopetrasta tultaessa luostariin on kohtuullisen helppoa saapua kävellenkin, koska polku on voimakkaasti laskuvoittoinen. Kantamusten kanssa taival kestää noin puolisentoista tuntia. Vastakkaiselta suunnalta eli Dionysioksesta tultaessa reitti on todella haasteellinen jatkuvien nousujen ja laskujen vuoksi ja vaatii hyvää kuntoa. Gregoriokseen on nykyisin olemassa myös maantie, joka yhdistää sen Kariekseen, mutta tie on huonosti merkitty ja jalankulkijalle vaarallinen.

Pyhittäjä Gregorios on hyvä luostari ja erittäin kuvauksellinen kaikilta suunnilta. Se on omistettu pyhälle Nikolaokselle ja on 17. Athoksen hierarkkisessa järjestyksessä. Vuosina 1974-2014 luostarin johtajana toimi arkkimandriitta Georgios Kapsanis. Hänen aikanaan luostari ryhtyi tekemään ulkolähetystyötä Afrikassa, erityisesti Kongon demokraattisessa tasavallassa. Nykyisin luostarin johtajana toimii arkkimandriitta Kristoforos. Munkkeja Pyhittäjä Gregorioksessa on yli 80.

Historiasta

Luostarin kirjallisten lähteiden mukaan Pyhittäjä Gregorios on perustettu vuonna 1310 ja varhaisimmat ulkopuoliset kirjalliset tiedotkin ovat jo vuosilta 1347 ja 1348. Luostarin perusti pyhittäjä Gregorios Uusi, joka oli pyhittäjä Gregorios Siinailaisen oppilas. Aivan 1400-luvun viimeisinä vuosina saraseenit hyökkäsivät luostariin ryöstäen ja polttaen sen sekä surmaten monia sen munkeista. Moldavian hurskaan hallitsijan Stefan III:n (k. 1504) ja hänen Paleologosten sukuun kuuluvan puolisonsa Marian avulla luostari kuitenkin rakennettiin nopeasti uudelleen ja entistä hienommaksi.

Vuonna 1761 uusi tulipalo tuhosi luostarin käytännössä kokonaan, niin että monet munkeista hakeutuivat eri puolille Pyhää Vuorta. Tällöin veljestö kääntyi luostarissa aiemmin kilvoitelleen Joakim ”Pitkäparran” puoleen, joka oli siirtynyt erakoksi Pienelle Pyhän Annan skiitalle, pyytäen häntä palaamaan luostariin ja auttamaan sen jälleenrakentamisessa. Kuuliaisuudestaan tunnettu ja talousasioissa ilmeisen lahjakas munkki Joakim suostuikin tähän. Ekumeenisen patriarkan siunauksella hän onnistui kokoamaan jälleenrakentamiseen tarvittavat rahat Konstantinopolin varakkailta kreikkalaisilta ja Valakian ylhäisöperheiltä, minkä lisäksi hän samalla auttoi kahta muuta pulaan joutunutta Athoksen luostaria, rakennutti uudelleen erään saaristossa sijainneen raunioluostarin ja lunasti vapaaksi joukon turkkilaisten orjaksi ottamia kristittyjä moldavialaisia! Koska Joakim Pitkäparta vielä kokosi yhteen Pyhittäjä Gregorioksen hajalleen joutuneen veljestön, on ymmärrettävää, että joissakin tuon aikakauden teksteissä häntä kutsutaan luostarin perustajaksi.

Kreikan itsenäisyystaistelujen alettua 1820-luvulla monet munkeista jättivät luostarin ottaen mukaansa turvaan pyhäinjäännöksiä ja muita luostarin hengellisiä aarteita. Koska useat heistä tukivat aktiivisesti kansallisia pyrkimyksiä, turkkilaissotilaat asettuivat Gregoriokseen, kuten moniin muihinkin luostareihin Athosella. He surmasivat munkkeja, polttivat uuneissa luostarin kirjoja ja muuttivat pääkirkon eläinten talliksi. Kun turkkilaiset vihdoin poistuivat Gregorioksesta, Pyhän Vuoren ulkopuolelle siirtyneet isät palasivat sinne aarteidensa kanssa vuonna 1830. Vuonna 1853 luostaria koettelivat vielä ankarat tulvat ja vuonna 1890 sen metsää laajalti tuhonnut tulipalo.

Vuonna 1840 Pyhittäjä Gregorios palautettiin koinobioksi ja se alkoi kukoistaa monien hyvien igumenien ohjauksessa. Yksi heistä oli Athos-koulun kasvatti arkkimandriitta Simeon, jonka pitkän johtajakauden aikana (1849–1905) luostaria rakennettiin niin paljon, että sen pinta-ala kaksinkertaistui. Luostaria laajennettiin merkittävästi vielä 1990-luvun lopussa rakentamalla uusi arkkitehtonisesti onnistunut itäsiipi, jossa on muun muassa luostarin edustustiloja ja keljoja.

Pihapiiristä

Luostariin johtaa satamasta tunnelmallinen mukulakivitie, jonka loppupäätä koristavat kukkaistutukset ja viiniköynnökset. Koska luostarissa on kaksi sisäpihaa, tulija joutuu kulkemaan kahden portin lävitse, joista ensimmäisen yläpuolella on pyhän Nikolaoksen ikoni ja toisen pyhän Gregorios Uuden mosaiikki. Porttien välissä on laajahko uusi sisäpiha, jossa on fiali eli athoslainen vedenpyhitysallas.

Vanhempaa sisäpihaa hallitsee athoslaista arkkitehtuuria noudattava luostarin pääkirkko, joka on rakennettu vuoden 1761 tulipalon jälkeen vaiheittain: kirkkosali ja sisänarteks vuosina 1761–1775, ulkonarteks vuonna 1840 ja Pyhän Gregorios Uuden sivukirkko sisäsarteksin vasemmalla puolella vuonna 1851. Pääkirkon seinämaalaukset ovat ulkonarteksia lukuun ottamatta vuodelta 1779 ja ne ovat kastorialaisten ikonimaalarien pappismunkki Gabrielin ja Gregorioksen työtä. Ulkonarteksin alkuperäisistä seinämaalauksista ei ole säilynyt mitään, nykyiset ovat vasta vuodelta 1980.

Niin kuin Athoksen luostareissa yleensä, ulkonarteksissa on teline, johon tuohukset sytytetään. Sisänarteksin puolella, oikeanpuoleisen pylvään edessä olevassa ikonitelineessä on melko pienikokoinen kuuluisa Jumalanäidin ikoni, joka on edellä mainitun Molvadian prinsessa Marian lahja vuodelta 1497. Tämä hopeariisalla peitetty ikoni tunnetaan muun muassa nimillä Pantanassa (”Jumalanäiti kaikkien Kuningatar”) ja Paleologoksen Jumalanäiti. Ikoni on säilynyt vahingoittumattomana molemmissa luostaria kohdanneissa tulipaloissa.

Kirkkosalin oikeanpuoleisessa ikonitelineessä on tunnettu ihmeitätekevä pyhän Nikolaoksen ikoni 1400-luvulta ja vastaavassa vasemmanpuoleisessa telineessä puolestaan luostarin perustajaa kuvaava ikoni. Myös vasemmanpuoleisen kuoroaition takaosassa on harvinainen 1500-luvun ikoni, joka esittää Jumalanäitiä imettämässä Kristus-lasta. Puuleikkausmenetelmällä valmistettu kullattu ikonostaasi on poikkeuksellisen taidokasta työtä ja todennäköisesti yhtä vanha kuin itse kirkkokin.

Kirkon pääsisäänkäyntiä vastapäätä on perinteiseen tapaan luostarin trapesa, joka nykyasussaan on vuodelta 1993. Se jouduttiin rakentamaan perusteellisesti uudelleen entisen osittain sorruttua ja samassa yhteydessä sinne maalattiin myös uudet kauniit freskot. Trapesan vieressä, pihapiirin länsipäässä, on Pyhän Anastasia Roomalaisen kirkko, joka on valmistunut vuonna 1775. Se on yleensä aina auki ja siten vierailtavissa. Sen takana olevassa siivekkeessä, jonka kautta kirkkoon mennään, on luostarin toimistot ja viereisessä pohjoissiivessä puolestaan viisikerroksinen kellotorni, vieraiden vastaanottohuone ja sisäänkäynti vierasmajoihin. Vierastiloja on tosin myös sataman yhteyteen tehdyssä isossa rakennuksessa, jota käytetään erityisesti vilkkaaseen kesäaikaan.

Luostarin hautausmaa, josta avautuu hienot näkymät merelle, sijaitsee muurien itäpuolella ja on itsessään hyvin vaatimaton. Sinne pääsee pääkirkon oikealta puolelta johtavaa käytävää pitkin. Hyvä kävelykohde erityisesti valokuvauksesta kiinnostuneille on luostarin pääportista noin 20 metrin jälkeen oikealle avautuva polku, joka vie kasvimaiden halki ylös vuorille.

Muuta

Pyhittäjä Gregorioksessa on selvästi haluttu vaalia tiettyä askeettisuutta kunnioituksesta Pyhän Vuoren menneisyyttä kohtaan. Niinpä viimeisenä kaikista Athoksen luostareista sinne tehtiin autotie, joka huoltokuljetusten takia lopulta koettiin välttämättömäksi. Vielä muutama vuosi sitten kaikki tavara luostariin tuotiin satamasta ja viljelmiltä muuleilla, joita käytettiin myös myytävän puutavaran kuljetukseen vuoren rinteiltä luostarin satamaan.

Edellä mainittujen Joakim Pitkäparran ja arkkimandriitta Simeonin lisäksi Pyhittäjä Gregorioksen luostarissa on elänyt lähihistorian aikana muitakin merkittäviä kilvoittelijoita, kuten igumenina toiminut arkkimandriitta Athanasios (1873–1953), josta kerrotaan seikkaperäisesti arkkimandriitta Kerubimin kirjassa Aikamme athoslaisia hahmoja I. 1800-luvun alussa luostarissa kilvoitteli myös kolme uusmarttyyriä.

Luostarissa on paljon pyhäinjäännöksiä, muun muassa pala Herran Eläväksitekevää Ristiä, suurmarttyyri Fotini Samarialaisen ja Gregorios Teologin pääkallot sekä Gregorios Uuden, Anastasia Roomalaisen, apostoli Andreaan, ylidiakoni Stefanoksen, Dionysios Areiopagitan, Ignatios Jumalankantajan, Gregorios Voittajan, palkattaparantajien Panteleimonin ja Damianoksen, pappismarttyyri Haralampeksen, marttyyri Julittan ja hänen poikansa lapsimarttyyri Kiriakoksen, Basileios Suuren ja hänen sisarensa Makrinan, Johannes Krysostomoksen, Aleksandrian patriarkka Johannes Laupiaan, Jerusalemin patriarkka Modestoksen, Dau Penteliksen uusmarttyyreiden, Nektarios Eginalaisen ja Siluan Athosvuorelaisen pyhäinjäännöksiä. Erityistä kunnioitusta edellä mainituista nauttii 200-luvulla elänyt pyhittäjämarttyyri Anastasia Roomalainen, jota Pyhittäjä Gregorioksen isät pitävät lääkärinään ja jonka pyhäinjäännöksiä heillä on luostarissaan runsaasti.

Vaikka luostarin kirjasto kärsi suuria menetyksiä vuoden 1761 tulipalossa, sillä on silti 297 käsikirjoitusta, joista 11 ovat pergamentteja. Vanhin käsikirjoitus on 700-luvulta oleva Hermaan Paimen. Painettuja vanhoja kirjojakin on 630.

+