Luostarilaitoksen synty ja yhteiskunnallinen merkitys
Pappismunkki Mikael
Kristillisen munkkilaisuuden vanhatestamentilliset ja varhaiskristilliset esikuvat
Ilmeisesti jo heti Kristuksen kuoltua alkoi häntä esimerkkinään käyttäen ilmestyä erämaakilvoittelijoita. He hylkäsivät elämän itsestäänselvyydet ja koettelivat omia henkisiä ja fyysisiä rajojaan. Henki omistettiin rukoukselle ja ruumis puhtaudelle ja kestävyydelle. Askeetti eli ristiriidassa elämän olosuhteiden kanssa. Hänelle maailmaa ei enää ollut tai se oli epätodellinen - askeetti oli siirtynyt uuteen elämään Jumalan valtakunnassa, pyrkimyksenään syvempi yhteys Jumalan kanssa.
Kristillisen munkkilaisuuden esikuvana olivan Vanhan Testamentin ajan nasiirit ja Israelin profeetat. Nasiiri oli Vanhan Testamentin ajalla sellainen henkilö, joka oli vapaaehtoisesti erottautunut muusta kansasta ja omistautunut kokonaan Jumalalle erityisin nasiirilupauksin.
"Sano israelilaisille: Jos joku mies tai nainen tekee erityisen lupauksen omistautuakseen nasiirina Herralle, 3 hänen tulee pidättyä viinistä ja oluesta. Hän ei saa nauttia edes etikkaa, joka on viinistä tai muusta väkijuomasta tehtyä, ei myöskään juoda viinirypälemehua eikä syödä tuoreita tai kuivattuja viinirypäleitä. 4 Niin kauan kuin hän on nasiirina, hän ei saa syödä mitään viiniköynnöksestä saatua, ei raakileita eikä edes viininpolkemisesta jäänyttä rypälemassaa. 5 "Niin kauan kuin lupaus on voimassa, ei partaveitsi saa koskea nasiirin tukkaa eikä partaa. Koko sen ajan, jonka hän on vihkiytynyt Herran nasiiriksi, hän on pyhä ja hänen on sen tähden annettava hiustensa kasvaa vapaasti. 6 Sinä aikana, jona hän on Herran nasiiri, hän ei saa mennä vainajan lähelle. 7 Vaikka häneltä kuolisi isä tai äiti, veli tai sisar, hän ei saa tulla heidän takiaan epäpuhtaaksi. Hänen tukkansa on merkkinä omistautumisesta Jumalalle. 8 Koko nasiirina olonsa ajan hänen on oltava Herralle pyhitetty. (4. Mooseksen kirja 6:2-8)
Israelin profeetat omistautuivat Jumalalle välittääkseen kansalle Jumalan kutsua katumukseen. Jotkut heistä elivät hyvinkin askeettisesti ja erottautuivat vapaaehtoisesti muusta kansasta tai heidän oli välttämätöntä erottautua heidän välittämänsä sanoman vuoksi. Abrahamia edeltävän ajan profeetat Enok ja Melkisedek, ja erityisesti Israelin profeetta Elia ja hänen oppilaansa Elisa ovat tärkeitä kristillisen munkkilaisuuden esikuvia. Jumalalalle erottautuneen askeettisen erakkoelämän esikuvana on myös Vanhan Testamentin viimeisten aikojen profeetta Herran edelläkävijä ja kastaja Johannes. Hänessä yhdistyivät Vanhan Testamentin profeettuus ja nasiirius. Johanneksella oli myös seuraajia, jotka elivät samalla tavoin kuin hän:
”Noihin aikoihin Johannes Kastaja tuli ja alkoi julistaa Juudean autiomaassa: 2 "Kääntykää, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle!" 3 Juuri häntä tarkoittaa profeetta Jesajan sana: -- Ääni huutaa autiomaassa: "Raivatkaa Herralle tie, tasoittakaa hänelle polut!"4 Johanneksella oli yllään kamelinkarvavaate ja vyötäisillään nahkavyö, ja hänen ruokanaan olivat heinäsirkat ja villimehiläisten hunaja. 5 Hänen luokseen tuli paljon väkeä Jerusalemista, joka puolelta Juudeaa ja kaikkialta Jordanin ympäristöstä. 6 He tunnustivat syntinsä, ja Johannes kastoi heidät Jordanissa. (Matteus 3:1-6)
Myös ns. essealaisten liike 100-luvulla ennen Kristuksen syntymää sisälsi monia piirteitä, jotka olivat yhteneväisiä myöhemmän kristillisen munkkilaisuuden ja luostarilaitoksen kanssa. Essealaiset asuivat suljetuissa yhteisöissä, joita oli ympäri Palestiinaa. Yhteisöissä elettiin yleensä selibaatissa, mutta joissain sallittiin myös perhe-elämä. Essealaiset halveksivat rikkautta. Päivärytmi essealaisten yhteisöissä oli luostarimainen. He nousivat yhteiseen rukoukseen ennen auringonnousua. Yhteisen rukouksen jälkeen oli työntekoa puoleenpäivään asti, jolloin ensin kastauduttiin kylmässä vedessä, pukeuduttiin valkoisiin viittoihin ja kokoonnuttiin ruokasaliin. Ruokaan ei koskettu ennen kuin se oli siunattu. Aterian jälkeen jatkettiin työntekoa iltaan asti. Yhteisöön liittyvillä oli koeaika, ensin vuodeksi ja sen jälkeen sitä voitiin jatkaa vielä kahdella vuodella.
Varhaisia naispuolisia munkkiuden esikuva ovat Jumalansynnyttäjä ja apostoli Filippoksen neljä neitsyydelle omistautunutta tytärtä:
”Tyroksesta lähdettyämme purjehdimme Ptolemaikseen; sinne merimatkamme päättyi. Menimme tervehtimään veljiä ja viivyimme päivän heidän luonaan. 8 Seuraavana päivänä lähdimme liikkeelle, ja niin tulimme Kesareaan. Siellä menimme evankelista Filippoksen luo ja majoituimme hänen kotiinsa. Hän oli yksi seitsemästä avustajasta, 9 ja hänellä oli neljä naimatonta tytärtä, joilla oli profetoimisen lahja.” (Apostolien teot 21:7-9)
Varhainen munkkiuden esikuva on myös apostoli Paavali, jonka uskotaan olleen naimaton:
”Soisin kaikkien elävän niin kuin itse elän. Jokaisella on kuitenkin oma Jumalalta saatu armolahjansa, yhdellä yksi, toisella toinen. 8 Naimattomille ja leskille minä sanon, että heidän olisi hyvä pysyä yksin niin kuin minäkin.” (1. Korinttilaiskirje 7:7-8)
Kuitenkin koko kristillisen munkkiuden tärkein esikuva on itse Kristus:
”Olkoon teilläkin sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli. 6 Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen 7 vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, 8 hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti.” (Fil. 2:5-8)
Kun tarkastelemme ihan varhaisimpien aikojen kristillisiä seurakuntia, huomaamme, että oikeastaan kaikki kristityt elivät ihan varhaisimpana aikana hyvin paljon samaan tapaan kuin nykyään eletään luostareissa. Apostolien teot kertovat siitä, miten he elivät niin, että kaikki oli heille yhteistä, ja he elivät päivittäisessä rukouksessa ja ehtoollisen viettämisessä. Ja kuten apostoli Paavalin kirjoituksista voimme nähdä, naimattomuutta pidettiin suuressa arvossa.
Aivan kristinuskon alusta alkaen kristittyjä on Kristus itse kutsunut elämään maailmassa olematta kuitenkaan maailmasta. (Joh. 17:13-16). He erottuvat maailmasta käytöksensä ja esimerkillisen eettisen elämänsä kautta. Kun 100-luvun loppupuolella kristillinen innostus alkoi hiipua, jotkut kristityt, joiden joukossa oli sekä miehiä että naisia, reagoivat tähän nostamalla omaa yksinkertaisen kristillisen elämän standardiaan. He elivät siveydessä, naimattomuudessa, köyhyydessä, rukouksessa ja paastossa.
Nämä ihmiset puhuivat elävänsä enkelielämää (Matt. 22:30). He elivät joko yksinäisyydessä tai yhteisöinä. 200-luvun puolivälissä he alkoivat paeta maailmasta ja siirtyä erämaihin, jossa he perustivat pysyviä asumuksia, joko yksinäisyydessä tai pieninä ryhminä. Näitä ihmisisä kutsuttiin nimityksillä anakoreetti, eremitti tai munkki. Anakoreetti tulee kreikan sanasta ’anakhoresis’, joka tarkoittaa pakenemista, eremiitti sanasta ’eremos’, joka tarkoittaa erämaata ja munkki sanasta ’monakhos’, joka tarkoittaa yksinäistä. Munkin tapauksessa tämä yksinäisyys tarkoittaa ennen kaikkea yksinäisyyttä Jumalan kasvojen edessä.
Munkkilaisuuden syntyaikojen yhteiskunnallinen tausta
Munkkilaisuuden syntyaikoina yhteiskunnassa tapahtui seuraavia merkittäviä muutoksia: kristittyjen vainojen voimistuminen 200-luvun puolivälistä alkaen, kristittyjen vainojen loppuminen 300-luvulla, kristinuskon tunnustaminen valtionuskonnoksi, minkä seurauksena suuri määrä pakanoita liittyi kirkon jäseniksi, sekä kirkollisen organisoitumisen asteen kasvu. Munkkilaisuuden synnyn taustaa voidaan tutkia näitä kyseisen aikakauden tapahtumia vasten. Voidaanko munkkilaisuuden synnyn syinä nähdä näitä yhteiskunnallisia muutoksia? Varsin tavallista on nähdä munkkilaisuuden ja luostarilaitoksen synty reaktiona sille maallistumiselle, jota kirkossa tapahtui sen jälkeen, kun vainot loppuivat ja kristinuskosta tuli sallittu uskonto ja vähän myöhemmin myös valtion uskonto. Mutta syy- ja seuraussuhteet voidaan nähdä toisinkin.
Ensimmäinen teoria: vainojen voimistumisesta johtunut pakeneminen
Munkkilaisuuden synnyn taustalla voidaan ensinnäkin nähdä kristittyjen vainojen voimistuminen 200-luvun puolivälistä alkaen. Vainojen voimistuminen johti siihen, että kristittyjä pakeni asutuilta alueilta erämaihin, joissa he olivat turvassa valtion rankaisutoimenpiteiltä.
Historialliset lähteet kertovat, että monien kristittyjen oli joko yksin tai ryhmissä lähdettävä kodeistaan ja paettava autiomaahan pakoon vainoja. Historioitsija Sozomenos 400-luvun alkupuolella on sitä mieltä, että monet hänen aikalaisistaan pitivät kristittyjen vainoja syynä munkkilaisuuden synnylle:
”Toiset sanovat, että tämän syynä olivat aika ajoin toistuneet vainot uskon tähde, ja että tämä elämänmuoto sai alkunsa, kun kristityt pakenivat vainoja ja rakensivat itselleen asumuksia vuorilla, autiomaissa ja metsissä.”
Tämä teoria ei kuitenkaan täysin selitä munkkilaisuuden syntyä. Vainot olivat syynä kristittyjen pakenemiselle autiomaahan ja saattoivat siksi vaikuttaa munkkilaisuuden syntyyn, mutta vainot eivät kuitenkaan voineet olla syynä munkkilaisuuden jatkumiselle ja kehittymisille järjestäytyneeseen muotoon. Jos ainoana syynä munkkilaisuuden synnylle olisivat olleet vainot, silloin munkkilaisuuden olisi täytynyt loppua siihen, kun vainot loppuivat, tai ainakin erämaahan siirtyvien kristittyjen määrän olisi täytynyt supistua huomattavasti. Todellisuudessa kävi päinvastoin. Kristittyjen pakeneminen erämaihin ei vain pysynyt ennallaan vainojen loputtua, vaan jopa voimistui.
Toinen teoria: protestiliike maallistumiselle vainojen jälkeen
Toinen teoria selittää munkkilaisuuden synnyn siten, että vainojen loppuminen ja kristinuskon tunnustaminen sallituksi uskonnoksi johti krisittyjen elämän maallistumiseen, mikä taas puolestaa johti protestiliikkeeseen, ja tämän protestin yhtenä muotona oli suurten joukkojen siirtyminen erämaihin, joihin perustettiin luostareita.
300-luvun toiselta vuosikymmeneltä alkaen ei ollut enää esteitä kristinuskon ja kasteen vastaanottamiselle ja alkoi olla yhteiskunnallisesta ajatellen myös järkevää ja hyödyllistä ottaa vastaan kaste ja kristinusko. Kirkkoon alkoi liittyä ihmisiä, jotka ottivat vastaan kasteen saadakseen sitä kauttaa yhteiskunnallisia ja taloudellisia etuja. Tämä johti kristittyjen määrän nopeaan kasvuun, mutta myös elämän maallistumiseen kristittyjen keskuudessa. Se johti myös siihen, että kristilliset seurakunnat eivät enää olleet yhtä yhtenäisiä ja tiiviitä kuin ennen, vaan alkoi esiintyä enemmän individualismia. Individualismin voimistuminen sai aikaan yksilöiden pakenemista pois yhteiskunnasta. Pakeneminen yhteiskunnasta oli eräänlaista kuolemista pois yhteiskunnasta, mutta samalla se oli ylösnousemista toisenlaiseen yhteiskunnalliseen elämään osana luostariyhteisöä ja yhteiskunnallisen elämän vaihtamista elämään Jumalan yhteydessä. Munkki ei jätä läheisiään sen takia, että hän vihaisi heitä, vaan sen takia, ettei voi elää heidän läheisyydessään sellaista hengellistä elämää kuin haluaa. Vaikka munkkilaisuus on eräänlaista pakenemista yhteiskunnasta, se ei peruslähtökohdaltaan kuitenkaan ole ihmiskuntavihamielinen, vaan sen pyrkimyksenä on tuntea yhteyttä kaikkien ihmisten kanssa.
Kolmas teoria: taloudellisen ja yhteiskunnallisen kriisin synnyttämä ilmiö
Kolmas teoria munkkilaisuuden synnyn syistä yhdistää tämän ilmion aikakauden taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen kriisiin. Munkkilaisuuden synty voi olla yhteydessä siihen, että Diocletianuksen hallitusaikaa leimanneet köyhyys, kohonneet verot, hallinnon korruptio ja yleinen yhteiskunnallinen epävakaus saivat ihmiset pakenemaan erämaihin. Lähtemällä maailmasta kristityt saivat paremmat mahdollisuudet erää kristillisen asketismin ihanteiden mukaan, mutta saavuttivat samalla myös riippumattomuuden taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta ahdingosta. Tätä tukee se, että munkkilaisuus oli erityisen vahvaa Egyptissä, ja erityisesti Theban alueella, joka maatalousalueenna kärsi erityisen paljon aikakauden taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta kriisistä.
Vaikka luostarikilvoittelijoista kertovissa elämäkerroissa onkin mainintoja taloudellisista ja yhteiskunnallisista syistä luostariin tulon taustalla, tätä teoriaa vastaan puhuu se, että myös aikaisempina aikoina ennen munkkilaisuuden kukoistumiskautta oli kristittyjen yhteiskunnallisissa oloissa ollut vastaavia piirteitä, eivätkä ne olleet johtaneet maailmasta pois vetäytymiseen. Myöskään myöhempinä aikoina munkkilaisuuden kukoistuskaudet eivät osu yhteen taloudellisten ja yhteiskunnallisten kriisien kanssa. Eivätkä luostareihin tulijat välttämättä tulleet silloin sen paremmin kuin nykyäänkään yhteiskunnan alimmista kerroksista.
Neljäs teoria: kirkon organisoitumisasteen kasvu
Neljännen teoria mukaan kirkon organisoitumisen asteen kasvu sai aikaan halun kehittää uusia mahdollisuuksia vapaammalle ja karismaattisemmalle kristinuskon harjoittamiselle. Ja tähän vastauksena syntyi munkkilaisuus.
Samaan aikaan, kun kirkko institutionalisoitui, syntyi ryhmittymiä, jotka asettuivat konfliktiin virallisen kirkon kanssa ja kutsuivat kristityitä palaamaan takaisin alkuperäiseksi ja aidoksi katsomaansa hengelliseen elämään. Tällaisia ryhmiä olivat esimerkiksi montanolaiset, novatiolaiset, donatolaiset. Tällaiset pyrkimykset elää kristillistä elämää mahdollisimman täydesti ja vapaasti voimistuivat 200-luvulta alkaen, kun kirkon institutionalisoimisen aste kasvoi. Yhtenä vastauksena tähän oli lähteminen erämaahan, ei pois kirkosta, vaan pois maailmasta. Lähdettiin erämaahan siinä tarkoituksessa, että omistettaisiin elämä sille uudelle elämälle, jonka kirkko antoi. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt konfliktia munkkeina elävien kristittyjen ja maailmassa elävien kristittyjen välillä, vaan munkkien ja seurakunnissa elävien kristittyjen välit säilyivät hyvinä, ja munkkien elämää pidettiin jopa esimerkkinä kaikille kristityille.
Mikään näistä neljästä teoriasta ei yksinään selitä munkkilaisuuden syntyä. Kenties taustalla ovat vaikuttaneet kaikki yllämainitut syyt. Aluksi munkkilaisuuden syntyyn vaikuttivat vainot, jotka ajoivat monia kristittyjä erämaihin, sen jälkeen vaikuttivat taloudelliset ja yhteiskunnalliset kriisit, kristillisen elämän maallistuminen maailmassa, ja lopuksi kirkon institutionalisoituminen, joka antoi syyn etsiä uusia mahdollisuuksia elää todeksi kristinuskoa täydellä ja vapaalla tavalla.
Munkiksi tulemisen syynä henkilökohtainen kutsumus
Vaikka munkkilaisuuden syntymiselle voidaan nähdä yllämainittuja yhteiskunnallisia ja historiallisia syitä, munkkilaisuuden taustalla on kuitenkin yksilön tasolla yksilöiden tuntema henkilökohtainen kutsumus Kristuksen seuraamiseen. Tähän kutsumukseen sisältyy maailman hylkääminen, Jumalan rakastaminen ja pyhittyminen. Tähän päämäärään pyrittiin naimattomuuden, omaisuudesta luopumisen sekä rukouksen ja paaston kautta. Taustalla on yksilön tuntema Kristuksen seuraamisen kutsu niin voimakkaana, että Jumalan valtakunnan tulemisen odottaminen ja tuonpuoleisuuden korostuminen vähensivät tämänpuoleisen maailman ja elämän merkityksellisyyttä. Munkiksi tuleminen on saman tyyppistä oman elämänsä uhraamista kuin marttyyrius, joka oli tavallista vainojen aikana. Ja niinpä munkkilaisuuden voimakas kasvuvaihe ajoittuu juuri vainojen loppumisen aikaan. Marttyyrikuolema vainoissa korvautui vapaaehtoisella marttyyriudella munkkina.
Luostarilaitoksen syntyminen 300-luvulla Egyptissä
Kristillinen luostarilaitos alkoi varsinaisesti 300-luvun Egyptin erämaissa. Kristittyjen siirtyminen kilvoittelemaan erämaahan sijoittuu aikaan, jolloin Konstantinos oli kääntynyt kristinuskoon, kristinusko oli tullut hyväksytyksi Rooman valtakunnassa ja vainojen aika loppui. Edellä käytiin läpi eri teorioita munkkilaisuuden synnyn taustalla, mutta suurimpina syinä pidetään yleisimmin sitä, että vainojen aikojen loputtua jotkut kristityt kaipasivat marttyyriuden tapaista täydellistä elämänsä antamista Jumalalle ja lähtivät etsimään sitä erämaasta eräänlaisina ”elävinä kuolleina”. Vainojen loputtua marttyyrius ei ollut enää yhtä tavallista kuin ennen. Toinen tärkeä syy, joka liittyy nimenomaan tähän aikaan on kirkon jäsenten maallistuminen, jolloin reaktiona tähän monet pyrkivät säilyttämään kristinuskon varhaisempien aikojen omistautuneisuuden pakenemalla erämaahan rukoilemaan ja paastoamaan, kauemmas maailman vaikutuksista.
Todennäköisesti jo hyvin varhaisista ajoista lähtien oli olemassa yksilöitä, jotka elivät Kristuksen 40 päivän erämaakilvoitusta mukaillen erakkoina autiomaassa. Heistä ei ole kuitenkaan jäänyt arkeologisia todisteita. Kirkkohistorioitsija Eusebios kertoo 100-luvun puolivälissä eläneestä Jerusalemin piispasta Narkissoksesta, joka jätti seurakuntansa ja vetäytyi erämaahan. Pyhittäjät Antonios Suuri ja Pakomios Suuri olivat munkkilaisuuden isiä Egyptissä. Antonios Suuri eli erakkona Egyptissä, ja hänen lähistölleen kerääntyi muita erakkoja, mutta he eivät muodostaneet yhteisöä. Jo aikaisemmin erakoksi ryhtynyt Paavali Theebalainen eli lähistöllä täydellisessä yksinäisyydessä, ja häntä Antonios Suurikin piti esimerkkinä täydellisestä munkista.
Tällaista munkkilaisuuden muotoa kutsutaan erakkolaisuudeksi. Kun omassa rytmissään usein erillisissä majoissa tai taloissa elävät kilvoittelijat muodostavat yhteisön puhutaan idiorytmisestä luostarista.
Pyhittäjä Antonios Suuri pakeni maailmasta 200-luvun loppupuolella ja asettui asumaan Keski-Egyptin erämaahan. Monet noudattivat hänen esimerkkiään ja asettuivat asumaan hänen läheisyyteensä. Nämä munkit asuivat yksinään majoissa tai pienissä taloissa ja muodostivat kylän, jota kutsuttiin lavraksi. Pyhää Antoniosta pidetään ortodoksisen munkkilaisuuden isänä, sillä ortodoksisen munkkiuden ihanteena on kautta vuosisatojen pysynyt tämän tapainen yksinäisyydessä eläminen Jumalan kasvojen edessä Jumala ainoana toverinaan.
Pakomios Suuri, joka oli Antonios Suuren oppilas, sai myös seuraajia. Hän päätti muodostaa heistä yhteisön, jossa munkit elivät erillisissä majoissa tai huoneissa eli keljoissa. Mutta tilat ruokailua, työntekoa ja palveluksia varten olivat yhteiset. Tällaista luostarielämän muotoa kutsutaan kenobiittiseksi eli yhteiselämäluostariksi. Kun veljestön lukumäärä ylitti sadan, Pakomios rakennutti sille kirkon. Ehtoolliseen osallistuttiin kuitenkin edelleen lauantai-iltaisin kyläkirkossa, koska Pakomios oli kieltäytynyt ottamasta vastaan pappisvihkimystä.
Pakomios perusti ensimmäisen muureilla ympäröidyn luostarin vuonna 320 Egyptiin Nag Hammadin kaupungin lähelle. Hänen sisarensa alkoi johtaa naiskilvoittelijoiden luostaria, joten ensimmäinen nunnaluostarikin syntyi jo luostarihistorian alkuvaiheessa. Pakomios perusti useita luostareita, joissa kilvoitteli yli 8000 askeettia. Kilvoittelijayhteisöjen ihanne oli alkuseurakunta, jossa kaikki oli yhteistä ja kristityt kokoontuivat yhteisiin jumalanpalveluksiin.
Vaikka aluksi nimenomaan erakkoelämä oli ollut tyypillisintä munkkielämää, vähitellen tuli tavaksi, että erakkoelämään siirtyivät vain harvat ja vasta sen jälkeen, kun olivat harjaantuneet yhteiselämäluostarissa. Liian varhaista siirtymistä yksinäiseen kilvoitteluun pidetään vaarallisena, koska ihminen silloin helposti joutuu eksytykseen.
Munkkius alkoi kukoistaa etenkin Egyptissä, jossa muodostui kaksi tärkeä munkkilaisuuden keskusta, yksi Nitrian erämaassa Niilin länsirannalla. Tämän perustajana oli Abba Ammun, joka kuoli vuonna 356. Toinen keskus muodostui Nitrian eteläpuolelle. Tämän yhteisön perustajana oli Pyhittäjä Makarios Egyptiläinen, joka kuoli noin vuonna 330. Näiden yhteisöjen munkit seurasivat Antonios Suuren munkkilaisuuden periaatteita. He elivät kukin yksinään ja kokoontuivat yhteisiin palveluksiin vain lauantaisin ja sunnuntaisin.
Munkkilaisuuden eri muodot: erakkolaisuus, kinobioottinen luostari, idiorytminen luostari ja skiittaelämä
Kuten edellä jo mainittiin, Antonios Suurta pidetään erakkomunkkilaisuuden perustajana. Erakot elivät erillään toisistaan, usein luolissa, ja antautuivat paastolle, rukoukselle ja työlle – tyypillisen työnä oli korien tekeminen. Erakot olivat kuitenkin yleensä yhden hengellisen ohjaajan ohjauksessa. Erakkomunkkilaisuutta oli myös muualla Egyptin lisäksi. Kenobiittinen eli yhteiselämäluostarimuoto levisi kuitenkin juuri Egyptistä Siinaille, Palestiinaan ja Syyriaan. Kaksi egyptikäistä munkkia, Pyhittäjä Ilarion ja Pyhittäjä Epifanios toivat 300-luvun lopulla organisoidun luostarilaitoksen Palestiinaan.
Pakomios Suurta, joka kuoli 346, pidetään ns. kenobiittisen eli yhteiselämäluostarin perustajana. Pakomios aloitti munkkikilvoituksensa erakkona Ylä-Egyptissä. Myöhemmin hän perusti samaan paikkaan ensimmäisen luostarin siinä merkityksessä kuin me nykyään luostarin ymmärrämme. Pyhittäjä Pakomioksen luostari oli kylä, jossa erakot asuivat itsekseen omissa majoissaan tai taloissaan, mutta jotka elivät yhteiselämää. Heillä oli yhteiset ilta- ja aamurukoukset, he työskentelivät yhdessä, heillä oli yhteiset tulot ja menot, ja yhteiset ruokailut, ja heillä oli samanlaiset munkin vaatteet. Heidän vaatteensa koostuivat pellavaviitasta ja vyöstä, valkoisesta vuohen tai lampaan nahasta tehdustä takista ja vyöstä, kartion muotoisesta päähineestä tai hupusta ja pellavaisesta huivista. Pakomios aloitti kilvoituksensa erakkomunkkina, mutta huomasi, että erakkokilvoitus on liian vaativaa aloitteleville, eikä ole heille hyödyllistä. Erakkolaisuuden luovaan vapauteen on valmistauduttava vähitellen. Siksi Pakomios Suuri järjesti luostarielämän yhteiselämämuotoon, jossa täydellisellä kuuliaisuudella sanoudutaan irti omasta tahdostaan. Kuuliaisuutta hän piti tärkeämpänä kuin paastoa ja rukousta.
Pakomios Suuren luostariin otettiin sellaisiakin, joilla ei ollut suurta kristinuskon ymmärrystä, kunhan vain aikomukset olivat puhtaat ja lujat, kun niitä tutkittiin ja koeteltiin. Aloittelija sai ohjaajakseen jonkun vanhemmista veljistä. Munkit elivät erillisissä taloissa, kussakin noin neljäkymmentä munkkia. He kerääntyivät yhteen rukoilemaan. Käsitöitä tehtiin tarkasti sen mukaan kuin oli määrätty. Työtä ei saanut omavaltaisesta sen paremmin vähentää, lisätä kuin muuttaakaan. Elämä oli yhteistä, kilvoitus oli yhteistä, mikään ei saanut olla salaista. Ainoastaan sellainen, joka oli käynyt läpi yhteiselämäkilvoituksen kiusaukset, sai siirtyä erakkokilvoitukseen.
Kerrotaan, että kun Herran enkeli antoi yhteiselämäluostarisäännön Pakomiokselle, hän sanoi: ”luostarisäännön annan niille, joiden mieli ei ole vielä kypsynyt, jotta he yhteisen elämän sääntöä muistellessaan Valtiaan edessä kuin kelvottomat palvelijat, löytäisivät hengen vapauden”. Niin yhteiselämäluostarissa asuvilla kuin erakoillakin oli yhteinen päämäärä – hengen vapaus, mutta tiet tämän ihanteen saavuttamiseen olivat erilaiset.
Erakkokilvoituksen ja yhteiselämäkilvoituksen välimuotona oli skiittakilvoitus, joka myöskin syntyi Egyptissä, kun Makarios Suuri perusti Antonios Suuren siunauksella skiitan. Skiittaelämän sääntö yhdisti itseensä erakkokilvoituksen ja yhteiselämäkilvoituksen säännöt: viisi arkipäivää skiitassa elettiin erakkojen sääntöjen mukaan, mutta lauantaina ja sunnuntaina erakot kokoontuivat kirkkoon yhteiselämäluostareiden tapaan.
Näiden neljän erämaakilvoittelun muodon lisäksi oli olemassa jo varhain myös kaupunkikilvoittelu seurakunnan yhteydessä. Seurakunnissa oli eri puolilla kristinuskon vaikutusaluetta rukouselämälle omistautuneita neitseitä, joiden tehtävänä oli rukoilla kirkon puolesta. Naispuolisia kutsuttiin nimellä ’parthenos’ eli neitsyt ja miespuolisia nimellä ’monazontes’ eli yksinäinen. Ilmeisesti tällaisia kilvoittelijoita oli jo apostoliselta ajalta alkaen. Raamatussa puhutaan mm. leskistä ja myös neitseistä, esim. apostoli Filippoksen tyttäret. Neitseeksi saatettiin lupautua jo hyvinkin nuorena, ja joillain alueilla tuli tavalliseksi, että pyrittiin siihen, että jokaisessa perheessä oli ainakin yksi tällainen kokonaan rukoukselle ja kirkolle omistautunut neitsyt. Jotkut neitseet asuivat vanhempiensa luona, jotkus yksinään, mutta oli myös neitseiden muodostamia pieniä kaupunkiyhteisöjä. Yhteisöillä ei varhaisvaiheessa yleensä ollut omaa jumalanpalveluselämää, vaan se tapahtui seurakunnan yhteisössä. Neitseet antoivat lupaukset, joissa korostettiin nöyryyttä, hiljaisuutta ja vaatimatttomuutta, ja he sitoutuivat pysymään naimattomina, pidättäytymään omaisuuden keräämisestä ja maallisesta edunhankinnasta.
Basileios Suuren luostarisääntö
Vähän Aasian Kappadokiassa elänyt Basileiois Suuri kirjoitti luostarielämää varten kaksi sääntöä, suuren säännön ja lyhyen säännön. Nämä luostarisäännöt säätelevät yhteiselämäluostarien elämää nykyäänkin. Ne korostavat yhteiselämää kristillisen ihanteen mukaisena elämänä ja varoittavat yksinäisyyden vaaroista. Idässä Antonios Suuren tyyppistä erakkomunkkilaisuutta on Basileios Suuren jälkeenkin pidetty suuressa arvossa ja joskus myös munkkielämän ihanteena, kun taas lännessä Basileios Suuren luostarisäännöstä muokattu Benedictus Nursialaisen luostarisääntö on muodostanut munkkilaisuuden perustan ja yhteiselämäluostari on ollut vallitseva luostarielämän muoto.
Basileios Suuri korosti täydelliseen kristilliseen elämään pyrkimistä, rakkauteen, kuuliaisuuten, siveyteen ja köyhyyteen pyrkimistä. Saavutettuaan kristillisen elämän täyteyden munkkien oli mahdollista palata takaisin maailmaan auttamaan toisia. Munkit alkoivat tehdä myös sosiaalista auttamistyötä yhteiskunnassa. Perustettiin orpokoteja, köyhien ruokailupaikkoja ja kouluja, joissa munkit toimivat työntekijöinä ja toteuttivat kirkon tehtävää maailmassa.
Khalkedonin neljäs ekumeeninen kirkolliskokous vuonna 451 asetti kunkin hiippakunnan munkit ja nunnat kyseisen hiippakunnan piispan alaisuuten. Ainoastaan piispa voi sallia uusien luostareiden perustamisen hiippakuntaansa. Tämä esti sellaisten luostarisääntökuntien kehittymisen idässä, jollaiset tulivat tavallisiksi lännessä keskiajalla. Lännessä luostarisääntökunnat ovat omia koko kirkon laajuisia organisaatioitaan, joilla on oma hierarkiansa ja luostareiden verkostonsa. Kukin luostari on oman sääntökuntansa hierarkian alainen, eikä siksi pelkästään sen hiippakunnan piispan alainen, jossa luostari sijaitsee.
Munkkien rooli yhteiskunnassa Bysantin ja turkkilaisvallan aikana
Munkkilaisuudesta tuli merkittävä liike kirkon sisällä. Hieronymos arvioi, että 400-luvulla Egyptissä oli 50 000 munkkia. Samalla vuosisadalla Syyriassa arvioidaan olleen jopa 600 000 munkkia ja nunnaa. Bysantin valtakunnassa 700-luvulla munkkien lukumäärä saavutti 100 000. 500-luvulla pelkästään Konstantinopolissa oli 76 luostaria, joista ensimmäinen oli perustettu jo vuonna 398. Näiden lukujen valossa voidaan sanoa, että munkeilla oli kirkon ja jo yhteiskunnankin elämässä suuri painoarvo. Munkit pystyivät toimimaan kirkon omana tuntona silloin, kun kirkon johto esimerkiksi politisoitui liikaa. Munkkilaisuuden rooli kirkon sisällä kasvoi erityisesti munkkiuden ja pappeuden yhdistyessä, kun munkkeja alettiin vihkiä papeiksi.
Munkeilla oli oma roolinsa erilaisissa oppikiistoissa, erityisesti kristologiaa koskevissa kiistoissa. Myös ikonoklasmikiistojen aikana munkeilla oli tärkeä rooli ikonien kunnioituksen puolustamisessa.Ikonoklasmin aikana erityisesti Studionin luostarin munkit, P. Theodoros Studionilaisen johdolla (759-826) olivat tärkeässä roolissa. Useimmiten munkit toimivat kiistoissa ortodoksisen uskon puolustajina.
Kuitenkin varsinkin monofysitismillä oli suurta kannatusta munkkien keskuudessa, ja kun monofysiittistä papistoa siirrettiin syrjään, monofysiitit löysivät heidän tilalleen uusia papeiksi vihittäviä erityisesti Egyptin ja Syyrian luostareista. Maksimos Tunnustaja (580-662) oli tärkeässä asemassa monotheletismin ja monergismien kukistamisessa. Kuudes ekumeenin kirkolliskokous tuomitsi vuonna 680 monotheletismin ja vahvisti Khalkedonin kirkolliskokouksen opin.
Ikonoklasmin jälkeen munkkilaisuus kukoisti entistäkin enemmän. Monista bysanttilaisen aristokratian jäsenistä tuli munkkeja. Papisto sai koulutuksensa luostareissa. Piispat, metropoliitat ja patriarkat otettiin luostareista. Luostareita oli lähes joka hiippakunnassa. Ne olivat hiippakunnan piispan alaisuudessa, mutta vuodesta 879 alkaen Konstantinopolin patriarkka sai oikeuden perustaa ns. stavropegiaalisia luostareita koko Bysantin keisarikunnan alueella. Stavropegiaalinen luostari on suoraan Konstantinopolin patriarkan alaisuudessa riippumatta siitä, missä luostari sijaitsee.
Koko Bysantin aikana munkeilla oli aktiivinen rooli kirkon elämässä. Konstantinopolin valloituksen jälkeen idiorytmisten luostareiden lukumäärä jatkoi kasvuaan. Tämä heikensi luostarielämää. 1500-luvulla luostarilaitos oli heikoimmillaan. Monet luostarit myös Athos-vuorella siirtyivät idiorytmisiksi. Nykyään tämä ei enää ole Athos-vuorella mahdollista. Idiorytminen luostari voi muuttua kenobiaksi eli yhteiselämäluostariksi, mutta yhteiselämäluostari ei voi muuttua idiorytmiseksi.
Munkkilaisuudella oli merkittävä rooli myös turkkilaisvallan aikana. Munkeilla oli tärkeä merkitys uskon ylläpitämiseksi, mutta myös kreikkalaisen kulttuurin ja kirjallisuuden ylläpitämiseksi. Papistoa koulutettiin luostareissa, ja myös maallikot saivat luostareissa kreikankielistä opetusta turkkilaisvallan aikana. Munkit olivat tärkeänä tekijänä vaikuttamassa siihen, että kristityt eivät sulautuneet turkkilaisiin. Ja siinä mielessä munkit olivat vastarinnan johtoasemassa.
Esitelmä ”Kutsumuksena luostarielämä”
-seminaarissa Panagia-keskuksessa Lammilla 9.9.2016.
