Ivironin luostari

Ivironin luostari sijaitsee niemimaan itäpuolella hyvin lähellä merta. Luostari on pyhitetty Jumalanäidin kuolonuneen nukkumiselle ja se on Pyhän Vuoren hierarkiassa kolmantena. Johtajana on toiminut vuodesta 2005 alkaen arkkimandriitta Natanael, munkkeja luostarissa on noin 40. Iviron tunnetaan erityisesti Panagia Portaitissa (”Porttia vartioiva Jumalanäiti”) ikonista, jota pidetään Pyhän Vuoren suojelijana.

 

Historiasta

 

Iviron kuuluu Pyhän Vuoren vanhimpiin yhteiselämäluostareihin. Sen perustivat vuonna 980 georgialaiset pyhät Johannes, Euthymios ja Georgios, jotka olivat sukua keskenään. Johanneksella, Euthymioksen isällä ja Georgioksen sedällä tai enolla, oli ollut merkittävä asema Georgiassa, sillä hän toimi hallitsijan neuvonantajana. Athosvuorelle saavuttuaan miehet kilvoittelivat aluksi Suuressa Lavrassa, mutta tilanpuutteen vuoksi he hakeutuivat sieltä pyhän Athanasioksen neuvosta nykyisen Ivironin alueelle, jonka Konstantinopolin patriarkka luovutti heidän käyttöönsä.

Ivironin luostarin juuret ulottuvat silti vieläkin pidemmälle, sillä paikalla sijaitsi aiemmin Pyhän Klemensin luostari, jonka Bysantin keisari Konstans II Pogonatos (641–668) oli perustanut. Juuri Klemensin luostariin tuotiin Pyhän Vuoren varhaisimman tunnetun erakon Pietari Athoslaisen pyhäinjäännökset pian hänen kuoltuaan. Luostarin nimi pohjautuu perimätietoon, jonka mukaan Jerusalemin patriarkka Klemens tuli 200-luvulla tekemään lähetystyötä Athosvuorella asuvien pakanoiden keskuuteen rantautuen ilmeisesti juuri tänne, missä tuolloin oli esikristillinen kaupunki Kleonai. Jos tämä perimätieto pitää paikkansa, on hyvin todennäköistä, että hän olisi rakentanut alueelle myös kirkon. Tämä selittäisi, miksi perimätieto johtaa Klemensin luostarin olemassaolon aina 200-luvulle asti.

Ivironin perustajien vaikutuksesta luostariin hakeutui monia heidän maanmiehiään, minkä takia sitä alettiin kutsuakin Ivironin eli iberialaisten, siis georgialaisten, luostariksi. Ivironin rakennustyöt, joiden alta varhaisempi luostari kenties kokonaan purettiin, etenivät poikkeuksellisen nopeasti, sillä ne saatiin päätökseen jo vuonna 985. Tähän vaikutti keskeisesti luostarissa kilvoitellut munkki Johannes Tornikios, joka oli maineikas georgialainen sotapäällikkö ennen luostariin vetäytymistään. Kun Bysantin keisari Basileios II:ta vastaan nousi kapina, hän onnistui Georgian hallitsijan välityksellä kutsumaan Tornikioksen avukseen. Tornikios voitti miehineen kapinoitsijoiden joukot, minkä jälkeen hän palasi Pyhälle Vuorelle vuonna 979 keisarilta saamiensa runsaiden lahjojen kanssa. Luostari sai keisarilta myös oikeuden omaan suureen laivaan, jota voitiin käyttää huoltokuljetuksiin Georgiasta.

Luostari nousi historiansa suurimpaan kukoistukseen vuosina 1051–1072, jolloin siellä harjoitettiin kahden igumenin kaudella laajaa käännöstoimintaa ja lisäksi luostari ylläpiti koulua georgialaisille. 1200- ja 1300-luvut puolestaan olivat Ivironille raskaita. Ensin monet munkeista surmattiin heidän vastustaessaan keisarin ja patriarkan sotilaallispoliittisesti värittyneitä yhteyspyrkimyksiä lännen kirkon kanssa, minkä jälkeen katalonialaiset sotilaat ja arabimerirosvot hyökkäsivät luostariin aiheuttaen laajaa tuhoa. Bysantin, Serbian ja Georgian hallitsijoiden avulla luostari saatiin jälleenrakennettua, niin että se kukoisti aina 1500-luvun loppuun asti. Vuonna 1357 Ivironissa oli kuitenkin tapahtunut kauaskantoinen muutos, kun luostari siirtyi patriarkka Kallistos II:n määräyksellä kreikkalaisten munkkien haltuun, koska he olivat jo tuolloin enemmistönä. Tämän seurauksena myös jumalanpalvelukset ryhdyttiin toimittamaan kreikaksi, kun ne aiemmin oli toimitettu puolittain kreikaksi ja georgiaksi.

Turkkilaisvallan vaikeina vuosina luostari säilytti toimintakykynsä monia muita Athoksen luostareita paremmin ennen kaikkea Georgiasta saatujen suurten avustusten turvin. Myös luostarin omat munkit osoittivat varainhankinnassa suurta aloitteellisuutta tekemällä pitkiä rahankeruumatkoja Georgiaan ja sen naapurimaihin. Näin Ivironia kyettiin turkkilaiskaudella jopa uudisrakentamaan ja munkkien määräkin nousi kolmeen sataan. Kreikan itsenäistymistaistelujen alettua Iviron joutui jälleen suuriin taloudellisiin vaikeuksiin tuettuaan niitä valtavin lahjoituksin. Vuosina 1845 ja 1865 luostaria vielä koetteli kaksi suurta tulipaloa, jotka tuhosivat laajasti rakennuksia. Näiden koettelemusten seurauksena Iviron joutui muuttamaan luostarijärjestyksensä koinobiaalisesta idiorytmiseksi vuonna 1880.

Vuosi 1990 on Ivironin myöhemmän historian merkkipaalu. Silloin patriarkka Bartholomeoksen kehotuksesta luostariin tuli Stavronikitasta uutta veljestöä, joka muutti sen jälleen yhteiselämäluostariksi. Uuden koinobion ensimmäisenä igumenina toimi kirjoittajana ja luennoitsijana tunnettu arkkimandriitta Vasilios, joka nyt on vetäytynyt kilvoittelemaan luostarin lounaispuolella sijaitsevaan ja sille kuuluvaan kreikkalaiseen Pyhän Johannes Kastajan skiittaan.
 

Pihapiiristä
 

Ivironiin johtaa rannasta kivetty tie ja Karieksen suunnasta tultaessa kaunis ja helppokulkuinen metsäpolku. Luostarin sisäänkäynti on koristettu monin pylväin, mikä antaa sille palatsimaista arvokkuutta. Ulko- ja sisäportin väliin jää laaja hallimainen tila, jonka seinille ripustetut maalaukset kertovat luostarin keskeisimmistä asioista. Niissä on kuvattu paitsi luostarin perustajat myös Jumalanäidin saapuminen laivalla Athokselle, Portaitissan ikonin tulo merta pitkin ja eräs Jumalanäidin ihme köyhälle ja nälkiintyneelle työmiehelle. Porttihallista avautuu myös ovi luostarin laadukkaaseen ja edulliseen matkamuistomyymälään.

Portaitissan kappeli, joka nykyasussaan on vuodelta 1680, sijaitsee heti sisäportin vasemmalla puolella, vanhan pääportin paikalla. Eteistilan freskoissa äärimmäisenä oikealla on kuvattu pyhä Varvaros (entinen Rahai), joka muinoin tuli luostariin ryöstöaikeissa merirosvotoveriensa kanssa. Raivoissaan Jumalanäidin ikonin majesteettisuudesta hän löi sitä miekallaan, minkä seurauksena Jumalanäidin kaulasta alkoi vuotaa verta. Tapauksesta järkyttynyt Rahai kääntyi kristityksi, jäi luostariin munkiksi ja pyhittyi. Nöyryyttään hän valitsi uudeksi nimekseen Varvaros eli Barbaari. Miekaniskun ja kuivuneen veren jättämät jäljet näkyvät ikonissa yhä. Portaitissa mykistää voimallaan. Sen edessä palaa jatkuvasti 14 suurta lampukkaa ja ikonia peittävään kullattuun hopeariisaan on kiinnitetty monia arvokkaita lahjoja osoituksena ihmisten kiitollisuudesta Jumalanäidiltä saatua apua kohtaan.

Pääkirkko avaran piha-alueen keskellä on yksi Pyhän Vuoren kauneimmista. Se on myös luostarin vanhin säilynyt rakennus, valmistunut vuonna 1030. Kirkko kunnostettiin perusteellisesti vuonna 1513, minkä jälkeen sitä on laajennettu pariinkin otteeseen lisäämällä siihen vuonna 1622 sisä- ja ulkonarteks ja vuonna 1795 lasitettu eteinen. Sisänarteksiin liittyy vielä kaksi sivukirkkoa, joista oikeanpuoleinen on pyhitetty Lyykian Myrran arkkipiispa Nikolaokselle ja vasemmanpuoleinen arkkienkeleille. Näistä viimeksi mainittu on pyhiinvaeltajan kannalta keskeinen, koska siellä säilytetään luostarin pyhäinjäännöksiä. Sisänarteksissa puolestaan on kaksi kenotafia, joista eteistilan oikealla puolella oleva on luostarien perustajien ja vasemmalla puolella oleva pyhien Onufrioksen ja Pietari Athoslaisen. Alun pitäen ne olivat pyhäinjäännösarkkuja, mutta luostarin perimätiedon mukaan latinalaismieliset joukot ryöstivät niiden sisällön 1200-luvun lopussa.

Kuin vastapainona hämärälle ja melko ahtaalle narteksosalle kirkkosali on poikkeuksellisen valoisa ja avara. Sen oikeanpuoleisessa ikonitelineessä on luostarin nimikkojuhlan eli Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen ikoni ja vasemmanpuoleisessa telineessä luostarin perustajien ikoni. Kirkkosalin seinämaalaukset ovat 1500-luvun puolivälin paikkeilta, ja ne ovat Theofanes Kreetalaisen ja hänen oppilaidensa työtä. Heidän tekemiään ovat myös ikonostaasin suurikokoiset ja loisteliaat Kristuksen ja Jumalanäidin ikonit, jotka otettiin esille päällemaalausten alta vasta kymmenisen vuotta sitten. Upea ja hyväkuntoinen mosaiikkilattia on alkuperäinen eli lähes tuhat vuotta vanha. Juuri tämän lattian jäljitelmä koristi vuoden 2006 lopulla Helsingin taidemuseossa järjestettyä Athos-näyttelyä.

Luostarin pääkirkon sisänarteksin yläpuolella on vielä säilytystila monille poikkeuksellisen arvokkaille kirkollisille esineille, joihin kuuluu muun muassa Bysantin keisari Johannes Tsimiskin (k. 976) juhla-asu, sakkos. Siellä säilytetään myös venäläisten vuonna 1818 lahjoittamaa hopeista ja osin kullattua kynttelikköä, joka on noin puolitoista metriä korkea ja muotoiltu sitruunapuuksi. Suurina juhlina se viedään pääkirkkoon ja asetetaan Portaitissan ikonin eteen, joka tuodaan sinne omasta kappelistaan. Pääkirkkoon liittyy vielä länsipäähän vuonna 1725 tehty ”kellotorni”, jonka kello tosin näyttää vain aikaa.

Kirkon pääsisäänkäyntiä vastapäätä on massiivinen trapesa, joka on varsin myöhäinen, rakennettu vasta vuonna 1848. Trapesan torni toimii myös luostarin varsinaisena kellotornina. Kirkon ja trapesan välimaastoon sijoittuu kaunis vedenpyhityksessä käytettävä fiali, joka nykyasussaan on vuodelta 1865. Luostarin vierasmaja sijaitsee trapesan takana, luostarineliön lounaiskulmassa, ja on hiljakkoin uudistettu. Karieksen läheisyyden ja ilmeisesti myös Portaitissan maineen takia luostari on kuitenkin päätynyt rajoittamaan voimakkaasti pyhiinvaeltajien määrää, niin että sinne on ollut jo pitkään melko vaikea päästä yöpymään.

Myös luostarin viisikerroksinen puolustustorni vuodelta 1513 on vastikään kunnostettu. Aina 1800-luvulle asti se oli luostarineliön läntisin piste. Hyvin mielenkiintoinen rakennus Ivironissa on Johannes Kastajan kirkko, joka on puolustustorniin nähden pihan vastakkaisella puolella, koilliskulmassa Portaitissan kappelin takana. Nykyasussaan kirkko on vuodelta 1710, mutta arkeologisissa kaivauksissa sen alta on löytynyt vanhemman kirkon raunioita sekä jäänteitä muinaisesta satamasta. Perimätiedon mukaan kirkon on rakennuttanut keisari Konstantinos Suuri Poseidonin temppelin paikalle, jolloin se olisi yksi Pyhän Vuoren vanhimmista kirkoista.

Edellä mainittujen kirkkojen lisäksi luostarimuurien sisäpuolella on vielä kaksitoista muuta sivukirkkoa. Muurien ulkopuolelle sijoittuvista rakennuksista kannattaa mainita isohko hautausmaan kirkko, joka sijaitsee pääportista ulos mentäessä vasemmalla. Ylempänä sisämaassa on Profeetta Elian kelja, jossa karkotusaikanaan kilvoitteli Konstantinopolissa vuonna 1821 marttyyrina kuollut patriarkka Gregorios V. Rannalla puolestaan on luostarin toinen puolustustorni, joka perimätiedon mukaan on joskus ollut tunnelin välityksellä yhteydessä Johannes Kastajan kirkkoon. Nykyisin puolustustornia käytetään puutöihin, mutta siellä on myös kolmen Babylonin pätsiin heitetyn nuorukaisen muistolle omistettu kirkko. Puolustustornin läntisen sisäänkäynnin yhteyteen on myöhemmin rakennettu kirkko luostarin perustajille. Rannalla noin kahdensadan metrin päässä puolustustornista etelään taas on pyhän veden lähde, joka puhkesi, kun Portaitissa-ikoni saapui sinne. Samalla korkeudella mutta rannasta jo vähän etäämpänä on Portaitissa-ikonille pyhitetty maja, kathisma. Äärimmäinen rantarakennus etelänsuunnalla on Ivironin luostarin kalastusmaja.

Muuta
 

Ivironin luostariin liittyy monta asiaa ja tapahtumaa, jotka ovat hyvin merkittäviä koko Athosvuorelle. Ensinnäkin, perimätiedon mukaan Neitsyt Mariaa ja apostoli Johannes Teologia kuljettanut laiva ajautui maihin juuri Ivironin rannassa heidän jouduttuaan merihätään matkallaan Kyprokselle tapaamaan Kristuksen kuolleista herättämää Lasarusta, Kyproksen ensimmäistä piispaa. Toiseksi, Ivironin rannassa otettiin vastaan Portaitissa, joka saapui sinne merta pitkin pystyasennossa vuonna 1004. Mereen ikonin laski Nikeassa 800-luvun alkupuolella hurskas leskinainen poikansa kanssa heidän pyrkiessään pelastamaan sen ikonienraastajien raivolta. Jumalanäidin ilmestykseen pohjautuvan lupauksen mukaan Athosvuoren munkeilla on hänen suojeluksensa niin kauan kuin tuo ikoni on tallella paikallaan. Jonain päivänä se ilmestyksen mukaan kuitenkin poistuu Pyhältä Vuorelta yhtä ihmeellisesti kuin saapuikin, minkä jälkeen myös munkkien on poistuttava sieltä. Kolmanneksi, Ivironin luostarin pääkirkossa, pyhän portin yläpuolella, riippuu peräti kaksi ja puoli kiloa painava hopealampukka, joka liikkuu monesti ilman mitään ulkoista syytä. Erityisesti kirkkovuoden suurten juhlien yhteydessä ja nimenomaan palvelusten juhlavimpina hetkinä se alkaa usein liikkua syklisesti ja toisinaan taas palvelusten ulkopuolella, joskin paljon harvemmin, sivusuunnassa edestakaisin. Athoksen isien mukaan syklinen liike palveluksissa kertoo Jumalanäidin läsnäolosta juhlassa, kun taas monotoninen liike palvelusten ulkopuolella on rukoukseen ja katumukseen kutsuva merkki jonkin lähestyvän katastrofin johdosta.

Iviron tunnetaan myös runsaista pyhäinjäännöksistään ja arvokkaasta kirjastostaan. Valitettavasti luostarin pyhäinjäännökset on kuitenkin laitettu vitriineihin, minkä vuoksi niiden kanssa ei pääse suoraan kosketukseen. Pyhäinjäännöksiä, joita siis säilytetään Pyhien arkkienkeleiden kirkossa, on lisäksi niin paljon, että olisi melkein helpompi luetella vitriineistä puuttuvat pyhät! Kuudessa vitriinissä on kaikkiaan noin 125 lipasta, joista useassa on moniakin reliikkejä. Erityisen merkittäviksi voidaan katsoa seuraavat reliikit: pala Herran eläväksitekevää ristiä sekä Kristuksen purppuraviitan, sienen, ruokosauvan ja ruoskintatolpan palaset (vitriini A, lipas 1), Johannes Kastaja (A 2), Basileios Suuri (A 3), apostoli Andreas (A 8), Johannes Krysostomos (A 9–10), apostoli Pietari (A 12), Athanasios Suuri (A 13), Ignatios Theoforos eli Jumalankantaja (A 16), evankelista Luukas (A 19), apostoli Bartolomeos (A 20), apostoli Barnabas (A 21), suurmarttyyri ja palkattaparantaja Panteleimon (B 10–12), suurmarttyyri Georgios Voittaja (B 13–14), Fotini Samarialainen eli Jaakobin kaivolle vettä ammentamaan tullut ja Jeesuksen kanssa keskustellut nainen (vitriini B 21 ja myös E 2), Pietari Athoslainen (D 3), Neilos Mirhanvuodattaja (D 7), apostoli Filippos (D 8), diakoni Filippos (D 31), Pahomios Suuri (D 32), ylidiakoni ja ensimmäinen marttyyri Stefanos (D 42) sekä Johannes Siinailainen (kuudes vitriini eli ST 13). Luostarin omien pyhien joukkoon lukeutuu lähes kymmenen uusmarttyyriä. Ivironin kirjasto puolestaan on käsikirjoitustensa osalta jopa Balkanin merkittävin. Sen suojissa on 15 liturgista kirjakääröä ja noin 2.000 käsinkirjoitettua koodeksia, joista 123 ovat pergamentille tehtyjä.

Vielä lopuksi voisi mainita, että Ivironissa on käytössä poikkeuksellinen tapa mitata vuorokautta. Kun Bysantin vaikutuksesta Pyhän Vuoren kaikissa muissa luostareissa, skiitoissa ja keljoissa uuden vuorokauden katsotaan alkavan auringonlaskusta, Ivironissa sen katsotaan alkavan auringonnoususta kaldealaisen käytännön mukaisesti.