Athoslaiset Euroopan valistajat

Hannu Pöyhönen
 

 

 

Kristuksessa rakkaat kuulijat, isät, äidit, veljet ja sisaret, siunatkaa!
 

 

Pyhän Vuoren, Athoksen, merkitys kristinuskon suolana ja valona Kreikalle, Euroopalle ja koko maailmalle on mittaamaton. Sen voi jokainen helposti todeta vaikka lukemalla Synaksa­rionia. Sen sivuilla emme tapaa vain lukuisia Athosvuorella koko ikänsä kilvoitelleita pyhiä, vaan myös suuren määrän isiä, jotka viettivät siellä jonkin ajanjakson elämästään siirtyen sit­ten muualle, niin että heidät tunnetaan jollakin muulla lisänimellä kuin Athoslainen tai Athos­vuorelainen. Oleskelu tuolla luostarielämälle pyhitetyllä niemimaalla oli kuitenkin ratkaiseva heidän myöhemmille vaiheilleen niin heidän itsensä kuin heidän kanssaan tekemisiin tulevien kannalta.

Kaikki me täällä varmasti tiedämme, että Antoni, Kiovan luolaluostarin perustaja ja koko Ve­näjän luostarilaitoksen isä, oli athoslainen pyhä. Athoslaisia olivat myös Karjalan valistajat Sergei Valamolainen ja Arseni Konevitsalainen. Athoslainen oli edelleen Serbian ensimmäi­nen arkkipiispa Savva, joka vaikutti lähtemättömästi oman maansa asukkaisiin sekä elinaika­naan että sen jälkeen. Häntä kenties tuntemattomampi meille on Nifon, Dionysioksen luosta­rin munkki, joka väkisin haluttiin Athokselta ensin Thessalonikin metropoliitaksi ja sitten Konstantinopolin patriarkaksi. Jouduttuaan poliittisten juonittelujen takia karkotetuksi kau­punkien kuningattaren piispanistuimelta hän meni nykyisen Romanian alueelle ja uutteralla ponnistelullaan esti sen luisumasta paavin käsiin, niin että romanialaiset ortodoksit ovat aina kunnioittaneet häntä isänään. Entä sitten Gregorios Palamas? Vaikka hän eläessään vaikutti vain Itä-Rooman valtakunnassa eli Bysantissa, eikö häntä ole syytä pitää Euroopan ja koko maailman valistajana? Pyhän Vuoren luolasta hän ortodoksisuutta puolustaessaan päätyi Thes­salonikin metropoliitan istuimelle tullen niin tunnetuksi uskon valona, että me juhlimme häntä kaikissa oikeauskoisissa kirkoissa joka Suuren paaston toisena sunnuntaina.

Näillä muutamalla esimerkillä haluan vain sanoa, että athoslaisten pyhien vaikutus Ortodoksi­seen kirkkoon on verrattomasti suurempi kuin tulemme ajatelleeksikaan. Kiitollisuudenvel­kamme Athoksen isille ja Jumalanäidille, sen Suojelijalle, on suuri kaikesta siitä, mitä Pyhä Vuori on meille uskoville välittänyt. Kristus, Hyvää Paimen, on kainnut ja yhäti kaitsee meitä Athosvuoren pyhittyneiden isien kautta. Millainen tämän päivän Ortodoksinen kirkko olisi­kaan ilman Pyhää Vuorta? Mitä olisimme Kirkkona menettäneet, jos Pyhää Vuorta ei olisi koskaan ollut, tai mitä menettäisimme, jos sitä ei meidän päivinämme enää olisi?

Koska athoslaisten valistajien merkitys usein ulottuu monimutkaisella tavalla hyvinkin kauas, heistä on vaikea puhua rajautuen jollekin tietylle maantieteelliselle alueelle. Niinpä niitäkin henkilöitä, jotka olen valinnut tämän konferenssiin alustukseen, voidaan pitää yhtä hyvin koko maailman valistajina kuin Euroopan valistajina. Uskoakseni näkökulman laajeneminen ei kuitenkaan vahingoita tätä tilaisuutta, vaan ehkä paremminkin korostaa sen merkitystä. At­hoksen isien joukosta olen valinnut esille otettaviksi pyhän Kosmas Aitolialaisen, pyhänä ai­van tuoreen Paisios Athosvuorelaisen sekä arkkimandriitta Sofroni Saharovin ja vanhus Joo­sef Hesykastin, joiden virallista lukemista pyhien joukkoon saamme vielä hetken odottaa.

 

Pyhä Kosmas Aitolialainen
 

 

Kosmas Aitolialainen on Kreikan näkökulmasta toisen vuosituhannen yksi suurimmista pyhis­tä. Häntä voidaan jopa luonnehtia pyhäksi, joka pelasti kansansa. Pyhä Kosmas eli 1700-lu­vulla Kreikan ollessa yhä Turkin vallan alla. Koska kreikkalaisilla ei tuohon aikaan ollut mah­dollisuutta päästä valtion ylläpitämiin kouluihin, pyhä Kosmas hakeutui Athosvuorelle, jossa sijaitsi ainoa kreikkalaisille avoin oppilaitos, Athos-koulu, Athonias. Päätettyään opintonsa hän jäi Athosvuorelle, Filotheoksen luostariin, jossa hän kilvoitteli 17 vuotta.

Tilanne kreikkalaisten parissa oli murheellinen. Lukutaidottomuutensakaan vuoksi ihmiset ei­vät tunteneet kansallista perintöään eivätkä liioin ortodoksista uskoaan. Tämän seurauksena monet kääntyivät muslimeiksi paremman elämän ja tulevaisuuden toivossa. Pyhä Kosmas suri kovasti maanmiestensä tilaa. Rakkaus ja sisäinen tuska pakottivat lopulta hänet jättämään luostarin ja lähtemään heidän avukseen. Igumeninsa siunauksella ja veljestön rukouksien tuel­la hän aloitti laajan valistustyöhönsä kiertäen nykyistä Kreikan aluetta ristiin rastiin samalla innolla kuin aikanaan apostoli Paavali. Kristinuskon julistamisen ohella hän perusti kouluja kreikkalaisille, vaikka se oli virallisesti kiellettyä. Hänen toimintansa seurauksena Turkkiin syntyi yli 200 kreikkalaiskoulua ja virta Islamiin tyrehtyi. Ihmiset tulivat myös tietoisiksi kan­sallisista juuristaan, minkä seurauksena pian alkoivat Kreikan itsenäistymiseen tähtäävät pon­nistelut, jotka johtivat kaivattuun päätökseen 1821, vain vajaa viisikymmentä vuotta pyhän Kosmaan kuoleman jälkeen.

Kosmas on Kreikassa ymmärrettävästikin kaikkien rakastama pyhä. Hän on Patro-Kosmas, koko kansan isä. Hän on myös koululaitoksen suojeluspyhä. Hän vaikuttaa yhä julistuksensa, ihmeittensä ja profetioittensa välityksellä, joita näinä Kreikan kansallisen ahdingon aikoina seurataan tiiviisti.

Mutta Kosmas ei ole vain kreikkalaisten pyhä, ainakaan meidän päivinämme. Vuonna 1990 Kreikkaan perustettiin hänen nimeään kantava ortodoksinen lähetysjärjestö, joka tekee työtä monissa maissa kaikilla mantereilla. Hänelle omistettu valistusjärjestö löytyy myös Saksasta ja Suomesta, jossa se tunnetaan nimellä Pyhän Kosmas Aitolialaisen Veljestö. Tämä pian vii­sitoista vuotta toiminut Veljestö vaalii Athoksen isien muistoa ja on sitä varten jokin aika sit­ten perustanut maahamme Kaikkien Athosvuoren Pyhien Perintösäätiön, jonka hengellinen keskus sijaitsee Lammilla, lähellä Hämeenlinnaa. Pyhän Kosmaan Veljestö syntyi Suomeen hyvin luontevasti Athoksen yhteyksien kautta, sillä eräs tuntemamme suomalainen kilvoitteli tuolloin Filotheoksessa, pyhän Kosmaan luostarissa. Näin pyhä Kosmas astui elämäämme ja sitä kautta Suomeen. Toivon, että hän esirukouksillaan ja innoituksellaan on johtamassa myös meitä Suomessa asuvia ortodoksisuuden puhtaiden ja virvoittavien vetten äärelle päästäksem­me runsaammin osallisiksi Kolmiyhteisen Jumalan elämästä ja voidaksemme kokea taivasten valtakunnan yhä täydemmin jo ajallisen olemassaolomme aikana.

Entä millainen kansan valistaja oli pyhä Kosmas? Hän oli oppinut pappismunkki, joka aitona paimenena pyrki kuitenkin aina puhumaan kaikille ymmärrettävällä tavalla saattaakseen kuu­lijansa yhteyteen Jumalan kanssa. Hän ei peitellyt heidän syntejään, mutta puhui niistä vain auttaakseen heitä nousemaan uuteen elämään katumuksen kautta. Hän kehotti pappeja toimit­tamaan ahkerasti jumalanpalveluksia ja kansaa osallistumaan niihin. Maallisen vaelluksensa hän päätti marttyyrinä vuonna 1779 antaen laumalleen esimerkin aidosta rakkaudesta Kristus­ta kohtaan loppuun asti.
 

Pyhä Paisios Athosvuorelainen

 

On suuri ilo, että voimme puhua vanhus Paisioksesta tässä konferenssissa Kirkon virallisena pyhänä. Hän on Athosvuoren pyhien puuhun vasta puhjennut suloinen kukinto. Hänen kano­nisointinsa tapahtui 13.1.2015 tai Athosvuoren seuraaman vanhan ajanlaskun mukaan 31.12. 2014. Vanhus Paisioksen pyhäksi julistaminen ei ollut yllätys kenellekään kirkollisia asioita seuraavalle, päinvastoin sen viipymistä hänen eräänlaisena juhlavuotenaan (20 vuotta kuole­masta) jopa ihmeteltiin. Siihen oli kuitenkin omat syynsä, jotka liittyvät Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin tilanteeseen Turkissa.

Vuonna 1994 kuolonuneen nukkunut vanhus Paisios oli todennäköisesti eläessään ja on edel­leenkin kreikkalaisten parhaiten tuntema viime vuosisadan henkilö. Hän ei kuitenkaan itse ha­kenut julkisuutta eikä tahtonut olla esillä. Päinvastoin elämänsä viime vuosikymmeninä hänel­lä oli tapana sanoa, että hänen nimensä on hänen pahin vihollisensa, siis sen tunnetuksi tule­minen. Isä Paisioksesta tuli erityisen kuuluisa hänen muutettuaan vuonna 1979 Pyhän Ristin majalta Panagoudan keljalle, joka sijaitsee vain vajaan puolen tunnin kävelymatkan päässä Athoksen hallintokeskuksesta Karieksesta. Hänen maineensa ohjaajana ja ihmeidentekijänä johti siihen, että Athoksen kävijöille muodostui tavaksi aloittaa pyhiinvaelluksensa vierailulla hänen luonaan. Kreikkalaisten ohella hänen majallaan kävi ortodokseja mutta myös ei-orto­dokseja kaikkialta maailmasta. Kuinka kirkas majakka tämän elämän epävakailla vesillä pur­jehtiville vanhus Paisios todellakin oli, näkyy hyvin siitä, että hänen käydessään aina joskus Thessalonikin lähellä sijaitsevassa Surotin naisluostarissa, siellä saattoi olla tapaamassa häntä yhtä aikaa jopa neljäkymmentä bussilastillista ihmisiä kaikkien muulla lailla tulleiden lisäksi!

Isä Paisiokseen luotettiin, hän oli kaikille Jumalan ihminen. Mihin tämä perustui ja miten täl­lainen suhde rakentui? Isä Paisioksessa oli keskeistä hänen suuri luontevuuteensa. Hänen lä­hellään oli helppo olla. Sait olla oma itsesi ja koit olevasi sellaisena tärkeä, tasa-arvoinen hä­nen kanssaan. Hän kohtasi samalla tavalla rikkaat ja köyhät, inhimillisesti viisaat ja kouluja käymättömät. Hän kuunteli sinua tarkkaavaisesti ja koetti ratkaista ongelmat kuin ne olisivat olleet hänen omiaan. Hän otti murheesi ja tuskasi omakseen ja tiesit, että hän rukoilee puoles­tasi, minkä hän monesti sanoikin. Hän ei tuominnut syvällekään syntiin vajonnutta, vaan koet­ti kaikin tavoin auttaa ja usein onnistuikin siinä. Isä Paisioksen majalle menevien askel oli monesti raskas, mutta palattaessa kevyt. Tuntui kuin ihmiset olivat saaneet siivet selkäänsä, sillä toivo oli palannut eikä enää oltu yksin. Hän toi Jumalan vierailijansa elämään ja sai pi­meyden vaihtumaan valoksi tai ainakin sen kajastukseksi. Myös huumorillaan hän usein ke­vensi murheiden painamien taakkaa ja sai heidät taas arasti hymyilemään.

Vuonna 2004, kun työskentelin Valamon kansanopistossa, pidimme siellä seminaarin vanhus Paisioksesta hänen kuolemansa 10. muistovuotena. Yksi puhujista oli kreikkalainen arkki­mandriitta Methodios Aleksiou, joka tunsi isä Paisioksen jo tämän asuessa Pyhän Ristin ma­jalla. Hän kertoi seminaarissa ensimmäisestä käynnistään vanhus Paisioksen majalla, mikä ta­pahtui ennen hänen papiksi vihkimistään. Kuvaus on mielestäni erinomainen ja pystyy välittä­mään kuulijalle kokemuksen siitä, millainen vanhus Paisios oli ja miten hän kohtasi vieraansa. Siksi haluan lukea sen nyt teille:

 

Menin Stavronikitan luostariin etsimään pyhää ihmistä, jolla olisi elävä yhteys Jumalaan, jot­ta hän voisi näyttää minulle tien pelastukseen. Kun keskustelin igumenin kanssa, hän sanoi minulle: ”Tässä lähellä elää eräs munkki, jolla on suuri omakohtainen kokemus Jumalasta. Yleensä hän ei ota vieraita vastaan. Mene hänen luokseen jonkun luostarimme munkin kans­sa, ja Jumalalla on keinot auttaa.”

On keväinen iltapäivä. Nousemme pienen ylämäen ja käännymme vasempaan. Laskeudumme sitten rotkoon ja nousemme jälleen ylöspäin sisimmässämme suuri jännitys, pelko ja sielun kaipaus. Vaihdan matkan aikana vain muutaman sanan minua saattavan munkin kanssa. Lä­hestymme. Sydämeni lyö lujaa. Jalkani notkahtelevat voimattomuudesta ja arvottomuuden tunteesta kohdata pyhää vanhusta. Kuvittelen sokeutuvani valosta ja lyyhistyväni maahan hä­nen rakkautensa voimasta. Minulla on tunne, että majalla kohtaan Jumalan ja että tämän ko­kemuksen perusteella elämäni muuttuu. Mutta etsinkö jotain, joka on liiallista minulle, tai onko tuloni kenties röyhkeyttä? Nyt en kuitenkaan voi enää pohtia asiaa enkä perääntyä. Olemme perillä.

Saavuttuamme koen, että siellä kaikki toimii toisella taajuudella. Siellä on kaikki tarpeellinen eikä mikään pelota eikä liioin tee vaikutusta mahtavuudellaan. Pihan edessä on pieni portti vanhoista laudoista, kello kutsuaksemme vanhusta sekä lukumipurkki, jonka päällä on kirjoi­tus: ”Ottakaa siunauksena”. Ympärillä vallitsee täydellinen hiljaisuus. Mitään ääniä ei kuu­lu. Viileä ilma, joka puhaltaa öljypuun lehvistön ja sypressin lävitse, saa aikaan taivaallisen sävelmän ja ottaa sinut ystävällisesti vastaan. Peremmällä näkyy matala ja vaatimaton kelja, jota peittää peltikatto, sekä neljä tai viisi alaspäin vievää askelmaa, jotka johtavat pienelle ovelle.

”Vanhus, siunatkaa”, huutaa munkki, ja jännitykseni nousee huippuunsa. Vähän ajan päästä näen edessäni kasvot, joiden inhimillisiin piirteisiin on sekoittunut jumalallinen valo. Niissä näkyy askeesin aikaansaama nöyryys ja väsymys, mutta samalla ne ovat täynnä iloa, valoa ja rakkautta.

”Siunatkaa, isä” vastaa vanhus Paisios munkille ja samalla kuiskaa: ”Kunnia olkoon Sinulle, Jumala.” Syvä huokaus nousee hänen sydämestään. Hän kääntää katseensa minua kohti ja hymyilee tavalla, joka on pienen lapsenkin hymyä puhtaampi sen nähdessä lähellään enkelei­tä, kuten vanhuksella joskus oli tapana sanoa. Sitten hän lausahtaa: ”Käy peremmälle. Terve­tuloa! Mitä sinä täältä etsit?” En pysty vastaamaan mitään hänen kysymykseensä. Yhtäkkiä huomaan, että minua saattanut munkki on lähtenyt takaisin ja olen yksin vanhuksen kanssa. Puhkean aivan itsestään hillittömään itkuun. Olen vaiti ja katson häntä. Minusta näyttää, että sain vastauksen eikä minun ole enää tarvetta sanoa hänelle mitään. Hän kumartaa päänsä ja toistelee yhtenään: ”Herra armahda” ja: ”Kunnia olkoon Sinulle, Jumala.”

Tämän kohtaamisen jälkeen näin vanhuksen monta kertaa. Tunsin aina saman sanoin kuvaa­mattoman ilon sisimmässäni. Kysymykseni löysivät hänen edessään vastauksensa jo ennen kuin ennätin lausua niitä. Ilosta ja sisäisestä lohdutuksesta kumpuavat kyyneleet olivat minun sanojani hänelle. Siellä hänen lähellään tunsin olevani aivan toisenlaisessa maailmassa. Jos vanhus huomasi, ettei ihminen lähestynyt asioita järkiperäisesti, mitä hän piti esteenä Juma­lan kohtaamiselle, hän otti tämän todellisesti vastaan ja vei jonnekin aivan muualle. Vain yhtä hän sinulta odotti: että annat itsesi nöyrästi ja rakkaudella Jumalan käsiin. Ja rukoillessasi Jumalaa sydämen tuskalla Hän syöttää ja juottaa sinut, niin että koko olemuksesi tulee ravi­tuksi.”

 

Kertomuksesta kuvastuu erinomaisella tavalla vanhus Paisioksen nöyryys, yksinkertaisuus, hyvyys ja aito hurskaus. Ankara kilvoitus oli muuttanut hänet niin, että hänestä oli tullut Ju­malan Pyhän Hengen astia. Hän heijasti valoa Valosta ja hän pysyi monesti yksinkertaisilla sanoillaan hajottamaan murheen pilvet kuin tuhkan tuuleen, sillä hänen sanoissaan oli oma­kohtaisesti todeksi eletyn uskon voima. Joskus tulijan kysymykset löysivät vastauksensa jo ennen niiden esittämistä ja elämän palapelin osaset asettuivat kohdalleen kuin itsestään. Pel­kästään hänen katselemisensa oli hengellistä ruokaa, niin ettet olisi halunnut lähteä, sillä hä­nen lähellään tunsit olevasi turvassa ja onnellinen. Hänen kauttaan sait esimaun Jumalan rak­kaudesta ja valtakunnasta.

Vanhus Paisios ei kokenut olevansa mikään maailman valistaja, mutta sitä hän todellisuudessa oli auttamalla luonaan käyviä yksittäisiä ihmisiä ja armon avulla uudistamalla heidät. Kun nuo yksittäiset ihmiset palasivat kotiinsa, he vaikuttivat voimakkaasti vanhuksesta saamiensa omakohtaisten kokemusten ja uudistuneen hengellisen intonsa kautta perheessään, ystävä- ja harrastuspiirissään, työpaikallaan, seurakunnassaan ja yhteiskunnassa ylipäätään. Kirjojen kautta vanhus Paisios yhä koskettaa ihmisiä rakkaudellaan ja monesti saa heidät muuttamaan elämänsä suunnan. Hänen haudastaan Surotissa, Pyhän Johannes teologin luostarissa, on tullut yleisortodoksinen pyhiinvaelluskohde, jonka hiekalle nuoret ja vanhat painavat nöyrästi pään­sä ja pyytävät luottavaisesti vanhus Paisioksen esirukouksia tai kiittävät häntä hänen kauttaan saadusta avusta. Vanhus Paisios on pyhä, joka aivan erityisellä tavalla puhuu meidän aikamme ihmisille heidän kansallisuudestaan riippumatta.

 

 

Arkkimandriitta Sofroni Saharov

 

 

Arkkimandriitta Sofroni oli syntyperältään venäläinen, niin kuin sukunimikin kertoo. Hän syntyi Moskovassa vuonna 1896, mutta siirtyi vallankumouksen pyörteissä Ranskaan 1921 ja sieltä neljä vuotta myöhemmin Athosvuorelle, venäläiseen Pyhän Panteleimonin luostariin. Siellä hän kilvoitteli aina vuoteen 1939 asti saaden ohjausta hengellisessä elämässä pyhältä Siluan Athosvuorelaiselta (k. 1938), jonka elämäkerran hän kirjoitti. Siirryttyään suuremman rauhan toivossa Athoksen eteläkärkeen, vanhus Sofronista tuli monien erakkojen ja luostareis­sa kilvoittelevien rippi-isä, niin että hänen hengellisessä ohjauksessaan sanotaan tuohon ai­kaan olleen Athoksella peräti 600 munkkia!

Edistääkseen pyhän Siluanin kirjan julkaisua vanhus Sofroni matkusti vuonna 1947 Rans­kaan, jonne hän lopulta joutui jäämään terveyssyistä yli kymmeneksi vuodeksi. Siellä hänen mai­neensa alkoi vetää puoleensa luostarielämästä kiinnostuneita miehiä ja naisia sekä Ranskasta että ympäristömaista. Näiden pyynnöstä vanhus Sofroni ryhtyi etsimään sopivaa paikkaa jär­jestäytyneen luostarin perustamiselle ja erilaisten vaiheiden jälkeen päätyi Englantiin vuonna 1959. Hänen alulle panemansa luostari, joka on pyhitetty Herran Edelläkävijälle Johannes Kastajalle, sijaitsee Essexissä, melko lähellä Lontoota. Luostari on hyvin kansainvälinen, sillä siellä kilvoittelee nykyisin nelisenkymmentä munkkia ja nunnaa vähintään viidestätoista maasta. Vaikka syntyhistoriastaan johtuen luostarissa on miehiä ja naisia, he kilvoittelevat luonnollisesti erillään toisistaan, kahtena itsenäisenä yhteisönä.

Vanhus Sofronia voidaan hyvin pitää suurena ortodoksisena valistajana, mistä kertoo jo hänen ohjaukseensa Pyhällä Vuorella hakeutuneiden munkkien valtava määrä. Merkittäväksi hänen elämäntyönsä tekee myös pyhästä Siluanista kertovan kirjan julkaiseminen, joka tapahtui alun perin venäjäksi vuonna 1952. Vuosikymmenten saatossa kirja on käännetty monille kielille, muun muassa suomeksi. Saadessani yli 25 vuotta sitten keskustella Simonopetran luostarin maineikkaan igumeni Aimilianoksen kanssa, hän sanoi tuon kirjan uudistaneen Athosvuoren munkkilaisuuden. Hänen mukaansa monet nuoret näkivät pyhästä Siluanista, millainen on to­dellinen munkki ja halusivat seurata hänen viitoittamaansa tietä hakeutuen Athokselle. Vanhus Sofronilta on ilmestynyt paljon muitakin kirjoja, joissa tulee esiin hänen oma hengellinen ko­kemuksensa. Thessalonikin yliopiston teologisen etiikan professori Georgios Mantzaridiksen ja monien muidenkin arvostettujen ortodoksisten yliopisto-opettajien mukaan arkkimandriitta Sofroni on viime vuosisadan merkittävin ortodoksinen teologi. Hänen kokemukseen ankku­roitunut syvällinen ajattelunsa herättää voimakasta kiinnostusta erityisesti Kreikassa mutta myös muualla, kautta ortodoksisen maailman.

Vuonna 1993 yhdeksänkymmenenkuuden vuoden ikäisenä kuolleen vanhus Sofronin elämän­työ jatkuu myös hänen perustamansa luostarin kautta. Siitä on tullut rauhaisan ortodoksisen lähetystyön keskus, jonka vaikutus säteilee kaikkialle Eurooppaan. Se vetää puoleensa ihmisiä eri puolilta sekä kansainvälisyydellään että hengellisyydellään. Keskeisellä sijalla luostarin elämässä on Jeesuksen rukouksen harjoittaminen, mikä näkyy jumalanpalveluselämässäkin. Näin myös monet maailmassa elävät saavat kosketuksen tähän Pyhän Vuoren erityiseen aar­teeseen ja rikastuvat.

Uskon, että vanhus Sofronin henki lepää vahvana tuon hänelle rakkaan luostarin yllä ja että hänen voimakkaat rukouksensa saattelevat siellä kilvoittelevien ja vierailevien elämää. Hän oli lujatahtoinen, selkeä ja lempeä persoonallisuus, jonka suurin toive oli välittää muille kaik­ki, minkä oli Jumalalta saanut. Sain itsekin kahdesti tavata hänet runsaan tunnin ajan. Nuo muutamat tunnit jäävät todennäköisesti elämäni tärkeimmiksi. Suuret valistajat valistavat yk­sittäisiä ihmisiä, eivät massoja. He keskittyvät kokonaan siihen henkilöön, jonka kanssa he kulloinkin ovat, ja pyrkivät kohtaamaan hänen persoonansa. Rukouksen läpäisemällä läsnä­olollaan he samalla koettavat auttaa keskustelukumppaniansa siinä, että myös hän itse tulisi tietoiseksi omasta syvimmästä persoonastaan, siitä, joksi hänet on luotu, ja että hänessä syn­tyisi palava kaipuu lähteä kulkemaan sitä kohti.

 

Joosef Hesykasti

 

 

Tuntuu kenties oudolta puhua jostakusta hesykastista konferenssissa, jonka aiheena on Euroo­pan valistajat. Oikeuttaakseni ratkaisuni en malta olla siteeraamatta suuren aikamme athoslai­sen pyhän Porfyrios Kausokalivialaisen tekstiä, joka sopii aiheeseemme muutenkin erinomai­sesti:

Monien mielestä munkki on maailmasta vieraantunut ja epäsosiaalinen. Heistä näyttää, että hän on kiinnostunut vain omasta sielustaan eikä tarjoa mitään Kirkolle ja maailmalle. Tämä ei pidä paikkaansa. Se, että Kirkko on säilynyt olemassa, on munkkilaisuuden ansiota. Ihmi­nen, joka menee luostariin ja antaa kaiken Kristukselle, astuu sisään Kirkkoon. Ehkäpä joku kysyy: ”Auttavatko luolassa yksin elävät Kirkkoa?” Auttavat, he auttavat Kirkkoa salatusti. Luolassa asuva ei kenties askaroi puiden ja puutarhojen kanssa, ei kirjoita kirjoja eikä tee muuta sellaista, joka vie elämää ja kehitystä eteenpäin, mutta luolassaan hän luo uutta, kehit­tyy itse ja jumaloituu. Askeetit elävät luolassa, jottei kukaan irrottaisi heitä hengellisestä elä­mästä. Palavalla puhtaalla elämällään ja ennen kaikkea rukouksellaan he auttavat Kirkkoa. Kerron teille munkin rukouksen annista esimerkin, joka varmaan näyttää teistä liioittelulta. Mutta, lapseni, kuulkaa sanojani tarkkaavaisesti ja uskokaa minua!

Olettakaamme, että meillä olisi seitsemän teologisesti koulutettua saarnaajaa, jotka viettäisi­vät pyhää elämää ja osaisivat puhua hyvin taitavasti. Jos jokaisen piiriin kuuluisi kymmenen tuhatta seurakuntalaista, heitä kuulisi joka päivä seitsemänkymmentä tuhatta ihmistä. Tuhan­net kuulijoista saisivat piston sydämeensä, katuisivat ja palaisivat Kristuksen luo, niin että kokonaiset perheet pelastuisivat. Silti yksi luolassaan elävä munkki, jota kukaan ei näe, vai­kuttaa paljon voimakkaammin nöyrällä rukouksellaan. Hänen rukouksellaan on seitsenkertai­set vaikutukset. Tämän olen nähnyt ja olen varma siitä. Huomaatteko, millainen merkitys on munkin rukouksella? Vaikka hän on yksin keljassaan, hänen rukouksensa aallot yltävät kaik­kiin ihmisiin kuinka kaukana ovatkin. Rukouksellaan munkki osallistuu ihmisten kaikkiin on­gelmiin ja tekee ihmeitä. Siksi hänen antinsa on suurempi kuin kaikkein ansioituneimmankaan saarnaajan.

Mielestäni vanhus Joosef Hesykastin elämä osoittaa hämmästyttävällä tavalla todeksi nämä rohkeitakin rohkeimmilta tuntuvat sanat, kuten varmaan saamme nähdä.

Joosef Hesykasti syntyi Paroksen saarella aivan 1800-luvun lopussa. Tutustuttuaan kirkkoisiin ja erämaakilvoittelijoihin kirjojen välityksellä hän hakeutui Athosvuorelle noin 25 vuoden ikäisenä. Hänellä oli palava kaipuu löytää hyvä hengellinen ohjaaja ja tämän kautta Jumala. Surukseen hän ei kuitenkaan löytänyt itselleen vanhusta, mutta kylläkin samanhenkisen kil­voittelutoverin, munkki Arsenioksen. Tämän kanssa hän vietti Athosvuorella vaeltelevaa elä­mää jatkuvassa rukouksessa. Vuosien myötä heidän hengellinen kokemuksensa karttui, niin että muitakin halusi liittyä heidän seuraansa, mikä pakotti heidät asettumaan paikoilleen.

Vanhus Joosefin veljestö ei koskaan kasvanut suureksi jo heidän elämäntyylinsä askeettisuu­den takia. Heidän majallaan kaikki keskittyi rukoukseen. Erityistä rukouksen aikaa oli yö, jon­ka jokainen vietti omassa keljassaan tehden maahankumarruksia ja rukoillen Jeesuksen ru­kousta. Ruokakin oli vaatimatonta ja niukkaa. Vanhus Joosef oli ohjaajana myös hyvin anka­ra, millä hän pyrki karsimaan ohjattavistaan kaiken haaveilun ja itsekkyyden vapauttaakseen heidät himoista ja tehdäkseen tehottomiksi paholaisen ansat. Hän itse oli sodankäynnin mesta­ri, hengellinen kenraali. Vanhus kertoo eräässä kirjeissään muun muassa, miten demonien joukko kävi kahdeksan vuoden ajan joka yö hänen majallaan pieksämässä häntä kepein!

Vanhus Joosefin ulkoisesti vaatimaton elämä päättyi Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen päivänä vuonna 1959. Hänen kohdallaan kuitenkin loppu oli alku aivan uudenlaiselle vaiheel­le, joka paljasti kaiken hänen vaivannäkönsä merkityksen ja kruunasi sen. Viimeisissä ohjeis­saan hän käski pienen, yhden käden sormin laskettavan veljestönsä hajaantua hänen kuole­mansa jälkeen. Niin hänen kuuliaisuusveljensä tekivätkin päätyen ajan myötä merkittäville paikoille Pyhällä Vuorella: pappismunkki Efraimista tuli Filotheoksen luostarin igumeni, pap­pismunkki Haralampoksesta Dionysioksen luostarin igumeni ja munkki Joosefista suuren ja maineikkaan Vatopedin luostarin hengellinen ohjaaja. Yhtenä keskeisenä tekijänä 1970-luvul­la alkaneessa Athosvuoren luostarielämän elpymisessä olivat juuri nämä henkilöt. Heidän op­pilaitaan puolestaan kutsuttiin johtajiksi huonossa tilassa oleviin luostareihin, niin että esimer­kiksi Filotheoksen luostarin kautta uudistui vielä neljä muuta. Tämä kaikki tapahtui Athoksel­la. Mutta vanhus Joosefin veljestön jäsenet kantoivat vastuuta rippi-isinä myös monista At­hoksen ulkopuolella olevista luostareista. Jo tämän perusteella voitte kuvitella millainen kan­tavuus Joosef Hesykastin elämällä oli.

Joosef Hesykastin elämän menestystarina ei kuitenkaan pääty tähän. Vuonna 1991 hänen eräässä mielessä merkittävin oppilaansa Efraim luopui Filotheoksen luostarin johtajuudesta ja siirtyi Yhdysvaltoihin, jossa hän leikkauksessa käydessään oli huomannut paljon hengellistä nälkää. Vanhus Efraim, joka elää yhä, on jo tähän mennessä perustanut Yhdysvaltoihin ja Ka­nadaan 20 merkittävää ja voimakkaasti kasvavaa luostaria. Ilmiö on Ortodoksisen kirkon his­toriassa ainutlaatuinen, niin ettei ole liioittelua puhua vanhus Efraimista uutena Amerikan va­listajana meille tutun Valamosta lähteneen Hermanin jälkeen. Mutta tämän mysteerin keskiös­sä on Athoksen eteläkärjen vaatimaton osin luolaan rakennettu maja, vanhus Joosef Hesykas­tin asumus. Konkreettisena merkkinä tästä on vanhus Efraimin mukaansa ottama Joosef Hesy­kastin pääkallo, joka nykyään on Arizonassa, Pyhän Antonios Suuren luostarissa. Siellä se siunaa ja pyhittää ja varmasti myös varjelee Uuden mantereen Jumalan kansaa ja on auttamas­sa ortodoksista lähetystyötä hengellisiin voittoihin.
 

 

Lopuksi

 

Oman osuuteni lopuksi haluan todeta, miten kiitollisia saammekaan olla Jumalalle siitä, että Poikansa kautta Hän on antanut meille ilmoituksen itsestään ja tahdostaan. Näin elämällämme on vakaa pohja, tarkoitus ja suunta. Tätä ilmoitusta Ortodoksinen kirkko on vuosisadasta toi­seen vaalinut kuin silmäterää, aivan erityisesti luostareissa. Luostarien munkit ja nunnat ovat aina pitäneet kunnia-asianaan, ettei Kristuksen maailmaan tuoma totuus muutu eikä kavennu. Rakkaudesta Jumalaan ja vastuuntunnosta ihmisiä kohtaan he pyrkivät säilyttämään kristinus­kon maailman suolana ja valona muistaen Kristuksen sanaa: ”Joka purkaa yhdenkään näistä pienimmistä käskyistä ja sillä tavalla opettaa ihmisiä, se pitää pienimmäksi taivasten valta­kunnassa kutsuttaman; mutta joka niitä noudattaa ja niin opettaa, se pitää kutsuttaman suurek­si taivasten valtakunnassa” (Matt. 5:19).

On opettava oikein mutta myös elettävä oikein. Koska kuuliaisuus Jumalan tahdolle kaikessa edellyttää sotaa meissä vaikuttavia himoja vastaan ja kuolemista itselle, ortodoksiset valistajat ovat kautta historian pääsääntöisesti kypsyneet tai vaikuttaneetkin luostareissa. Pyhä Grego­rios Teologi sanoo: ”Vain se, joka on puhdistunut, voi puhdistaa muita, ja se, joka on valistu­nut, valistaa muita.” Tämä on erityisen totta meidän uskonnollisesti kirjavana aikanamme. Enää ihmisiä eivät vakuuta sanat, vaan he odottavat tekoja ja janoavat nähdä totuuden julista­jassa olemuksen tasolla tapahtuneen muutoksen. Siksi ortodoksisen lähetystyön keskuksia ovat edelleenkin luostarit. Niissä on kristinuskon toivo, niitä on tuettava.

Päätän lainaamalla pyhää vanhus Paisiosta hänen luostarielämää käsittelevästä kirjastaan ”Kirjeitä Surotin nunnille”, jonka suomentaminen on työn alla:

Luonnollisestikaan munkit eivät auta kirkoissa julistamalla Evankeliumia, jotta nuoret ja van­hat valistuisivat, sillä munkit elävät todeksi Evankeliumin. Näin Evankeliumia julistetaan esi­merkin voimalla, mikä on myönteisin tapa ja mitä maailma janoaa aivan erityisesti tänään. – – Lyhyesti sanottuna, munkit eivät ole vain katulamppuja, jotka valaisevat kaupunkien katuja, jotta ihmiset eivät kompastuisi, vaan etäisillä kallioilla olevia majakoita, jotka opastavat maailman laivoja kirkkailla valoillaan, niin että nämä avomereltä saapuessaan havaitsevat oikean suunnan ja voivat selvitä määränpäähänsä.

 

 

 

 

 

 

 

 

Luento on pidetty ”Apostoleinvertainen ruhtinas Vladimir ja Euroopan kristilliset valistajat”

- Herran temppeliintuomisen juhlan IX luentopäivillä 9.2.2015

Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksessa, Helsingissä