Konstantinopolin Ekumeeninen patriarkka Nifon, Pyhän Vuoren kasvatti

Hannu Pöyhönen TT

 

Luostarit ovat kautta aikojen lahjoittaneet Kirkolle monia maineikkaita esipaimenia. Näin on ollut myös Pyhän Vuoren kohdalla. Mutta samalla Pyhä Vuori on vetänyt puoleensa piispoja, jotka ovat halunneet vapautua esipaimenen vaativasta tehtävästä ja vastuusta panostaakseen erityisesti hengelliseen elämään ja kilvoitukseen. Pelkästään Suuren lavran historiasta tiede­tään, että sinne on hakeutunut peräti 27 patriarkkaa ja 145 muuta piispaa, jotka jätettyään piis­pan istuimensa elivät siellä tavallisten kuuliaisuusveljien tapaan. Yksi Pyhän Vuoren kasvatta­mista mielenkiitoisimmista piispoista on Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Nifon, joka piispuuskautensa lopuksi vetäytyi takaisin Pyhälle Vuorelle. Häneen, jos kehen sopii tä­män konferenssin otsikko uskon ja lempeyden esikuvasta, piispasta jonka elämäntyö oli histo­riallinen ja joka aikalaistensa keskuudessa loisti poikkeuksellisen voimakkaasti kilvoitusvai­voillaan saavuttamaansa hengellistä valoa.
 

Pyhän Nifonin lapsuus ja nuoruusvuodet

Pyhä Nifon syntyi vuoden 1425 paikkeilla Peloponnesoksen Messiniassa. Hänen vanhempan­sa, Manuel ja Maria, joilla oli 3 lasta, olivat rikkaita ja vaikutusvaltaisia ylhäisön jäseniä. Lap­sista Nifon oli keskimmäinen ja hän sai kasteen yhteydessä nimekseen Nikolaos. Isä Manuel kuoli varsin nuorena, mutta monien kehotuksesta huolimatta äiti Maria ei halunnut mennä uu­siin naimisiin, koska piti sitä epäkunnioittavana miestään kohtaan.

Nikolaos oli harras lapsesta asti rakastaen Jumalaa ja Hänen Kirkkoaan. Hän tunsi jumalan­palvelukset ja kirkollisen elämänjärjestyksen täydellisesti jo 12-vuotiaana. Vähän vartuttuaan hän hakeutui opiskelemaan maallista viisautta, mikä tuolloin oli yhä mahdollista, koska By­santti ei vielä ollut kukistunut eikä opintie kreikkalaisten jälkeläisille ollut suljettu, kuten jo muutaman vuosikymmenen päästä.

Nikolaos eli hyvin askeettisesti ja kaipasi lähempää yhteyttä Jumalaan. Niinpä hän lähti erään tapaamansa munkki Joosefin mukaan Epidaurokseen. Siellä hän tutustui seudulla kilvoittele­vaan ankaran askeettiseen munkki Antoniokseen, jonka oppilaaksi hän ryhtyi ja joka vihki hä­net munkiksi nimellä Nifon. Munkkina Nifon hankki heidän elämiseensä tarvittavia tuloja kalligrafialla.

Vastuunottoa Kirkosta

Vanhuksensa kuoltua Nifon hakeutui Pyhältä Vuorelta tulleen munkki Sakariaksen kuuliai­suusveljeksi. Tuolloin elettiin kirkollisesti vaikeaa aikaa, sillä Ferrara-Firenzen unionikokous (1438–1439) oli vasta pidetty. Kokouksessa Itä ja Länsi pyrittiin saattamaan uudelleen kirkol­liseen yhteyteen keskenään, mutta puhtaasti poliittisin tarkoitusperin ja piittaamatta teologisis­ta näkemyseroista. Vaikka kaikki kokouksen edustajat Efesoksen piispa Markusta lukuun otta­matta allekirjoittivat yhteyden palauttamisen sinetöivät asiakirjat, kokous tuomittiin laajasti Idässä eikä sille jälkeenpäin ole annettu minkäänlaista arvoa. Tuona aikana kokouksen pää­tökset aiheuttivat kuitenkin ortodoksien piirissä paljon sekaannusta erityisesti, kun Länsi veto­si niihin pyrkien ulottamaan kirkollista vaikutustaan Idän suuntaan.

Sakarias ja Nifon olivat kumpikin uskon kysymyksissä hyvin tarkkoja ja kokivat tehtäväkseen vahvistaa kristittyjä uskonveljiään pitäytymään lujasti ortodoksisessa perinteessään. Niinpä he Ferrara-Firenzen unionikokouksen jälkeen lähtivät tässä tarkoituksessa aluksi Pyhän Maan Askaloniin, sieltä nykyiseen Albaniaan ja lopuksi Bulgarian alueella sijaitsevaan Ahridaan.

Heidän ollessaan Ahridassa paikallinen piispa Nikolaos kuoli ja Sakarias vastustelustaan huo­limatta valittiin tämän työn jatkajaksi. Kun Sakariaksesta oli tullut Ahridan piispa, Nifon päät­ti lähteä Athosvuorelle. Aluksi Sakarias koetti saada hänet luopumaan ajatuksesta ja halusi hä­nen jäävän auttamaan piispan tehtävien hoitamisessa. He sopivat rukoilevansa yöllä Jumalaa valaisemaan heitä, minkä jälkeen Sakarias päästi Nifonin menemään saatuaan unessa enkeliltä käskyn tästä.
 

Tie piispaksi

Nifonin tullessa Pyhälle Vuorelle hänet jo tunnettiin siellä teologisesti sivistyneenä munkkina ja uskon puolustajana. Sen vuoksi hän Athosvuoren protoksen pyynnöstä opetti munkkeja Ka­rieksessa ja vähän myöhemmin Suuren lavran johtajan pyynnöstä tuon maineikkaan luostarin munkkeja. Kuultuaan kuitenkin askeettisesta ja ankarasta Dionysioksen luostarista Nifon ha­keutui sinne. Dionysioksessa hänet vihittiin pian papiksi kaikkien ihailemana ja rakastamana.

Dionysioksessa Nifon oli luostarinsa ja koko Pyhän Vuoren kerskaus. Siellä hänen hengelli­nen valonsa ilmeni ihmisille ensi kertaa myös silmin havaittavasti. Kerran kun Nifon oli luos­tarin ulkopuolella yhdessä munkki Petronioksen kanssa, tämä näki hänet yöllä rukoilemassa kirkkaana kuin tulipatsas kädet kohollaan ja katse taivaaseen suunnattuna. Hänestä lähtevän valon voimasta Petronios kaatui maahan, niin että Nifonin oli autettava hänet ylös. Nifon kiel­si Petroniosta kertomasta tapauksesta kenellekään, mutta tämä paljasti sen silti luostarin johta­jalle, joka puolestaan kielsi Petroniosta kertomasta asiaa muille, ettei Nifon nöyryyden säilyt­tääkseen tulisi jättäneeksi heitä.

Kerran Dionysioksen luostariin saapui Thessalonikista kaksi sivistynyttä miestä, joihin Nifo­nin toimittamat Liturgiat ja hänen kanssaan käydyt keskustelut tekivät niin suuren vaikutuk­sen, että he kertoivat hänestä vuolaasti kotiin palattuaan. Kun Thessalonikin metropoliitta Parthenios sitten kuoli, piispojen ja pappien kokous valitsi Nifonin hänen työnsä jatkajaksi sekä lähetti arvovaltaisen valtuuskunnan noutamaan häntä Pyhältä Vuorelta laumansa pariin. Pyhä Nifon ei kuitenkaan halunnut lähteä eikä veljestö liioin päästää häntä. Monien taivuttelu­jen jälkeen valtuuskunnan jäsenet vetosivat Jumalan tahtoon, koska valinta oli ollut yksimieli­nen. Tähän ratkaisuun päätyi lopulta Jumalan valaisemana igumenikin, joka kehotti Nifonia lähtemään ennustaen, että monet tulevat pelastumaan hänen kauttaan.

Turkin haltuun päätyneessä Thessalonikissa uusi sivistynyt ja voimakastahtoinen metropoliitta otettiin riemuiten vastaan. Tultuaan tuntemaan laumaansa paremmin ja nähtyään, miten paljon hämminkiä Lännen edustajien käsitykset olivat saaneet aikaan sen keskuudessa, hän ryhtyi joka päivä opettamaan ortodoksisen uskon totuuksia. Koska uusien vallanpitäjien aikana mo­net olivat päätyneet kurjaan tilaan, Nifon koetti saada rikkaat auttamaan köyhiä ja vei itsekin omin käsin yöaikaan avustustarvikkeita puutteesta kärsiville.

Oltuaan pari vuotta Thessalonikin metropoliittana Nifon kutsuttiin Konstantinopoliin joissa­kin kirkollisissa asioissa. Siellä hän tapasi ilokseen entisen vanhuksensa Ahridan metropoliitta Sakariaan, joka kuitenkin pian kuoli ja jota hän näin sai olla hautaamassa. Tämän jälkeen kuo­li kohta myös Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka, jonka seuraajaksi Nifon valittiin yk­simielisesti Thessalonikin metropoliitan istuimelta.

Konstantinopolissa Nifon jatkoi päättäväisesti ortodoksisen uskon opettamista johtaen takai­sin Kristuksen laumaan monia oikeasta uskosta harhautuneita ja Jumalasta kokonaan vieraan­tuneita. Jotkut papistoon kuuluvat henkilöt onnistuivat kuitenkin karkottamaan hänet istuimel­taan tekaistujen syytteiden perusteella. Näin patriarkka Nifon lähti pois Konstantinopolista tietämättä edes, mistä häntä syytettiin! Hän suri karkotustaan, koska tiesi sen johtuvan paho­laisesta, joka vihaa ihmisten pelastusta, mutta oli samalla huojentunut päästyään irti patriarkan tehtävien huolista. Jätettyään taakseen valtakunnan pääkaupungin vain noin puolentoista vuo­den patriarkkakauden (1486–1488) jälkeen hän hakeutui Traakiassa luostariin, joka Diony­sioksen luostarin tavoin oli pyhitetty Herran Edelläkävijälle ja Kastajalle.

Vajaan kymmenen vuoden kuluttua, 1497, hänet kutsuttiin takaisin Konstantinopoliin, jossa hänet korotettiin uudelleen patriarkan virkaan. Toimitettuaan jumalanpalveluksen eräässä Konstantinopolin ulkopuolella olevassa kirkossa ja palatessaan kaupunkiin Nifon sai kuiten­kin hallitsijan vihat päälleen, koska ei muka osoittanut tälle riittävän suurta kunnioitusta. Tä­män perusteella hallitsija karkotti hänet Adrianoupolikseen, jossa häntä vartioitiin tarkoin eikä hänen annettu opettaa kansaa. Näin toinen kausi patriarkkana kesti edellistäkin vähemmän (1497–1498).

Kansanvalistajaksi Valakiaan

Adrianoupoliksessa Valakian hallitsija Radulos (1496–1508), joka oli kuullut patriarkka Nifo­nista tuli tapaamaan häntä. Keskustelut hänet kanssaan tekivät Radulokseen niin suuren vai­kutuksen, että tämä meni Konstantinopoliin ja maksoi Nifonin vapaaksi saadakseen hänet Va­lakiaan opettamaan kansaa ja organisoimaan sekaisin olevan kirkollisen elämän. Kun Nifonil­le oli luvattu, että saa esteettä opettaa kansaa ja tarvittaessa ojentaa hallitsijoitakin heidän er­heistään, hän suostui lähtemään.

Valakiaan päästyään Nifon järjesti siellä paikallisen kirkolliskokouksen, jonne kutsuttiin kaik­ki papit, luostareiden johtajat ja maassa ylintä valtaa käyttävät hallitsija mukaan lukien. Ko­kouksessa Nifon opetti näille kaikille kristinuskon dogmeja ja eettisiä ihanteita. Valakian kau­dellaan hän toimitti Liturgian aina sunnuntaisin ja juhlapäivinä pyrkien opetuspuheissaan joh­tamaan kansan pois juomisen himosta ja kaikesta pahasta, mitä siitä seuraa.

Hallituskaupunkiin hakeutui myös eettisesti turmeltunut ylimys nimeltä Bogdanos, joka halusi päästä vapaaksi oman alueensa hallitsijasta ja samalla perheestään. Radulos antoi hänelle vai­moksi oman sisarensa, mistä Nifon ojensi sekä tätä että Bogdanosta. Nifon näytti hänelle Bog­danoksen vaimon hänelle lähettämän kirjeen, josta näkyi selvästi hänen voimassa oleva avio­liittonsa. Nifon poistui palatsista ja meni kirkkoon kooten sinne uskovat. Opetettuaan vielä heitä hän erotti ehtoollisyhteydestä Bogdanoksen ja kaikki hänen laittoman suhteensa hyväk­syvät ja poistui kirkosta jättäen sinne lopullisesti omoforinsa. Radulos suuttui Nifonin kannas­ta niin, että kielsi häntä enää opettamasta missään mitään ja lisäksi uhkasi jopa tappaa jokai­nen, joka edes ruokkisi häntä! Radulos kutsui Nifonin vielä suurin kunnianosoituksin palat­siinsa, jossa hän yritti lupauksin ja lahjuksin saada hänet hyväksymään laittoman avioliiton, mutta ilman tulosta. Nifon ennusti, että Radulos ja Bogdanos kohtaavat kumpikin huonon kuoleman ja myös maa saa kovan rangaistuksen Jumalalta. Myöhemmin näin kävikin. Radu­los kuoli tuskaisesti ruumiinsa mädätessä niin pahasti, etteivät edes lähimmät olleet kestää ha­jua ja maa kärsi suuresta kuivuudesta sadon menetyksineen.
 

Paluu Pyhälle Vuorelle

Patriarkka Nifon palasi Valakiasta Pyhälle Vuorelle Kreikan Makedonian kautta vahvistaen matkalla veljiään ortodoksisessa uskossa. Vietettyään jonkin aikaa Vatopedin luostarissa suur­ta kunnioitusta nauttien hän vetäytyi lopulta tuntemattomana munkkina Dionysiokseen, jossa oli aloittanut luostarikilvoituksensa. Koska häntä siellä pidettiin uutena munkkina, hänestä tehtiin tuon luostarin käytännön mukaan muulinajaja. Samaan aikaan, kun Nifon eli Diony­sioksessa tuntemattomana, Konstantinopolista tulleet lähettiläät etsivät häntä Athosvuorelta kutsuakseen hänet patriarkan istuimelle kolmannen kerran.

Eräänä yönä, kun Nifon sai tehtäväkseen nousta kallion laelle tähystämään merta merirosvo­jen varalta, hänen salaisuutensa paljastui. Hänen siellä rukoillessaan hänen hahmonsa kirkas­tui ja tuli kokonaan taivasta kohti kohoavan tulipatsaan kaltaiseksi. Tämän näkivät sekä jotkut luostarin ulkopuolella asuvat munkit että Nifonin kanssa vartiossa ollut munkki herätessään. Näyn johdosta hän laskeutui salaa luostariin, kokosi kirkkoon koko veljestön ja kertoi tapah­tuneesta. Veljestö rukoili, että Jumala paljastaisi heille, kuka oli tuo salaperäinen pyhittynyt munkki. Pian igumeni näki näyssä luostarin suojelijan, Herran edelläkävijän ja kastajan Jo­hanneksen, joka ilmoitti Nifonin henkilöllisyyden ja käski koota koko veljestön kirkkoon, jot­ta he lähtisivät tätä vastaan ristisaatossa. Herran Edelläkävijä sanoi: ”Kokoa koko veljestö ja menkää patriarkka Nifonia vastaan – riittää tuollainen nöyryys, jota hän on osoittanut, kun hä­net pantiin muulienajajaksi – muuten te kärsitte suuren vahingon.”

Ilmestyksen jälkeen veljestö todella meni patriarkka Nifonia vastaan liturgisissa asuissa kirk­kolippujen ja kynttilöiden kanssa. Nähtyään tämän Nifon heittäytyi maahan kasvoilleen tajut­tuaan paljastuneensa ja vuodatti vuolaasti kyyneleitä. Igumeni ja veljestö pyysivät häneltä an­teeksi osoittamaansa nöyryyttävää kohtelua ja Nifon puolestaan lohdutti heitä muistuttaen, että Kristuksen seuraajan pitää kestää panettelut ja häväistys ilman vihaa sekä siunasi suudel­len heidät. Hän eli Dionysioksessa vielä monta vuotta toimittaen ahkerasti piispallisia palve­luksia, joihin luostarin oman väen lisäksi kokoontui paljon Athosvuoren erakkoja ja keljoissa asuvia munkkeja. Palvelusten ulkopuolella hän teki tavallisia töitä muun veljestön tapaan ja yhdessä sen kanssa. Patriarkka Nifon kuoli 90 vuoden iässä elokuun 11. päivänä todennäköi­sesti 1512 osallistuttuaan Pyhistä Lahjoista ja pyydettyään anteeksi koko veljestöltä. Pyhien luetteloon hänen nimensä liitettiin jo vuonna 1517.

Lopuksi

Pyhän Nifonin elämäkerran kirjoittaja Pyhän Vuoren protos Gabriel summaa hänen elämänsä seuraavasti: ”Näin vaeltaen kuuluisa Nifon eli tässä elämässä ja tällaisin saavutuksin ja hyvein loisti maailmassa; jumalallisen kasteen kautta hän patriarkkana ollessaan uudestisynnytti suu­ren joukon armenialaisia, heprealaisia, skyyttejä ja turkkilaisia sekä hunajanmakeilla opetuk­sillaan kantoi Herralle lukemattomia pelastuksen saavuttaneita.” Pyhä Nifon julisti koko elin­aikansa aina ja kaikkialla lahjomattoman tarkasti kristinuskon totuuksia, mutta ei kylmästi vaan palavasta rakkaudesta Kristusta kohtaan. Tämä näkyy myös siinä, että kaikki hänen kol­me lähintä oppilastaan – Jaakob (k. 1520), Makarios (k. 1527) ja Joasaf (k. 1536) – halusivat kärsiä omasta tahdostaan marttyyrikuoleman, mihin hän antoi heille siunauksensa.

Pyhän Nifonin elämä osoittaa meille selvääkin selvemmin, etteivät syvä dogmaattinen tietoi­suus ja aito hengellinen kilvoitus ole vastakohtia toisilleen, vaan jälkimmäinen synnyttää edellisen. Kosketus Jumalaan tekee ihmisestä hyvässä mielessä kiivailijan totuuden puolesta, sillä hän haluaa tarjota kaikille mahdollisuuden kohdata aidosti rakkauden Jumalan. Niin kuin Kristus halusi säilyttää Jumalan temppelin kaikkien kansojen rukouspaikkana ajamalla sieltä pois kaiken sen arvoa häpäisevän (Joh. 2:14–17), niin pyhätkin haluavat säilyttää jumalallisen totuuden tässä maailmassa ihmisten valona. Niinpä myös meidän aikamme suuri hengellinen ja hyvästä arvostelukyvystään tunnettu ohjaajavanhus arkkimandriitta Sofroni Saharov, vuon­na 1993 kuollut venäläissyntyinen Athosvuoren isä, joka perusti Essexiin Pyhän Johannes Kastajan nimeä kantavan luostarin, sanoi mieluummin kuolevansa kuin tekevänsä myönny­tyksiä ortodoksisen uskon puolesta. Tämä asenne kertoo uskollisuudesta Jumalalle, se synnyt­tää sisäisen ilon, se on ihmiskunnan turva ja pelastus, ja se on ainoa asia, joka antaa meille luottavaisen rohkeuden astua tämän elämän jälkeen Jumalan valtaistuimen eteen kaikista inhi­millisistä heikkouksistamme huolimatta. Suokoon Jumala, että mekin saisimme kuulla Hänen suloisen äänensä: ”Hyvä on, sinä hyvä ja uskollinen palvelija. Vähässä sinä olet ollut uskolli­nen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Mene Herrasi iloon” (Matt. 25:21,23).
 

 

(”Uskon ohjeeksi ja lempeyden esikuvaksi.” Piispojen historiallinen rooli ja hengellinen kil­voitus; Herran temppeliintuomisen juhlan johdosta järjestettävät XII luennot, Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus, Helsinki 5.2.2018)