Elämää Pyhällä Vuorella

Arkkimandriitta Efraim, Pyhän Andreaan skiitan johtaja, Athosvuori

 

Minulle annettu aihe koskee elämää Pyhällä Vuorella. Puhun teille tästä aiheesta yksinkertai­sesti ja ilman kaunopuheista korkealentoisuutta, sillä tällainen käsittely sopii parhaiten siihen elämäntapaan, jota me munkit muutenkin noudatamme.

 

 

Athoksen maineikas ja velvoittava perintö

 

Pyhän Vuoren tuntee koko maailma, aivan erityisesti koko ortodoksinen maailma. Se, joka tuntee rakkaan Jumalanäitimme, tuntee myös Pyhän Vuoren, ja se, joka arvostaa, rakastaa ja kunnioittaa häntä, arvostaa ja kunnioittaa vastaavalla tavalla myös Pyhää Vuorta, hänen puu­tarhaansa. Jos joku sitä vastoin ei rakasta Jumalanäitiämme eikä kunnioita häntä eikä ole hä­nelle kuuliainen, sellaisella ihmisellä ei voi olla hyvää käsitystä Pyhästä Vuorestakaan. Rak­kaat veljet ja sisaret Kristuksessa, olen vakuuttunut siitä, että Suomen hurskas ortodoksinen kirkkokansa rakastaa luostarilaitosta ja Pyhää Vuorta. Tämän takia pyhän Kosmas Aitolialai­sen armo toikin meidät niin vaivattomasti ja niin nopeasti lähelle teitä. Palvelin Jumalaa kak­sikymmentäneljä vuotta yhtäjaksoisesti Filotheoksen luostarissa, jossa pyhä Kosmas Aitolia­lainen eli ja kilvoitteli munkkina seitsemäntoista vuoden ajan. Pidän itseäni hänen arvottoma­na oppilaanaan, sillä hän on todella suuri pyhä ja hänet luetaan Kirkkomme kunniakkaiden pappismarttyyrien joukkoon.

 

Kirkkomme Jumalan valaisemien isien – niin varhaisten kuin myöhempienkin – mukaan jo­kaisen ihmisen ja erityisesti jokaisen ortodoksin elämä tässä eksyttävässä ja petollisessa maailmassa on jaettavissa kolmeen kategoriaan tai tilaan. Tämä jaottelu perustuu Pyhän Hen­gen välittämään kokemukseen eikä se siis edusta heidän itse kunkin yksilöllistä ajatteluaan. Ensimmäinen myönteinen näistä kategorioista on luonnonmukainen elämä, toinen puolestaan luonnon ylittävä. Vaikka ensiksi mainitussakin on kyse positiivisesta tilasta, pidetään vasta jälkimmäistä terveenä ja edistyneenä hengellisyytenä. Merkille pantavaa on myös se, että hen­kilö, joka elää luonnonmukaisella tavalla, mutta ei samalla kaipaa nousta ihmisluonnon ylittä­välle tasolle, ei valitettavasti pysty edistymään hengellisellä tiellä, vaan väistämättä taantuu ja sen seurauksena kääntyy hiljalleen Jumalan sijasta itsensä puoleen. Tämä kääntyminen ei kui­tenkaan enää ole hänelle sallittu ja luonnollinen, minkä johdosta ihminen päätyy lopulta kol­manteen olemassa olevaan ja ainoaan puhtaasti negatiiviseen tilaan eli luonnonvastaisen elä­män tasolle.

 

Erityisesti kaikkia Pyhän Vuoren munkkeja koskee seuraava neuvo, jonka heille yleensä antaa heidän oma vanhuksensa munkiksi vihkimyksen yhteydessä. Tuolloin nuo Jumalan valaise­mat ohjaajavanhuksemme tapaavat sanoa meille halpa-arvoisille kuuliaisuusveljilleen: ”Lap­seni, edessäsi on kaksi mahdollisuutta: joko elät sen mukaisesti kuin Jumalanäiti haluaa, jol­loin tulet enkelien kaltaiseksi, tai sitten lyöt laimin hänen tahtonsa ja päädyt paholaiseksi, teeskentelijäksi ja fariseukseksi, vielä pahemmaksi kuin Raamatussa kuvatut Vanhan liiton ul­konaista jumalisuutta noudattaneet hurskaat. Mitään välimuotoa tai keskitietä ei ole olemassa sinulle, joka olet athoslainen munkki. Valitse siis ja tee päätös. Punnitse asiaa Jumalan lahjo­mattoman oikeudenmukaisuuden näkökulmasta ja sen jälkeen etene taidolla ja rohkeasti. Munkin kunnioitettu alusviitta ei ole pelkästään musta vaate, vaan se on samalla Pyhän Hen­gen armo. Lähteköön siksi mieluummin nahka irti ruumiistasi kuin alusviitta yltäsi! Älä pane pois saamaasi armoa, sillä sinun velvollisuutesi on elää niitten lupausten mukaan, jotka vapaa­ehtoisesti ja täydellä ymmärrykselläsi annoit rakkaalle Jumalanäidillemme sekä kaikille Py­hällä Vuorella kautta aikojen kilvoitelleille pyhille isille.”

 

Useilla tämänkaltaisilla yleisillä neuvoilla varustettuna munkiksi vihitty alkaa Athoksella uu­den hengellisen taistelunsa. Pyhä Vuori on kokonaisuudessaan eräänlainen hengellinen Colos­seum, taisteluareena, jolla jokaista munkiksi ryhtyvää kutsutaan kamppailemaan jumalallisen lain periaatteiden ja säädösten mukaan. Tämä on hyvin tärkeää siksi, että monet ortodoksit to­sin kilvoittelevat ja kamppailevat, mutta oman mielensä mukaan, ilman kuuliaisuutta ja hen­gellisen auktoriteetin siunausta. He saattavat jopa osoittaa suurempaa vaivannäköä kilvoitte­lussa kuin mitä me munkitkaan teemme. Ilman kuuliaisuutta ja siunausta on kuitenkin kyseen­alaista, mihin he lopulta tiellään päätyvät ja koituuko heille kaikesta vaivannäöstä mitään palkkaa. Tämän takia Athosvuoren munkkien parissa tärkeimpänä hyveenä arvostetaan nöy­ryyttä, käytäntöön sovellettua ja arkielämän tilanteissa toteutettua nöyryyttä. Niinpä siellä kil­voitteleva munkki elää koko elämänsä kuuliaisuudessa hengelliselle isälleen tehden yhteistyö­tä hänen mutta myös kaikkien muiden Pyhän Vuoren munkkien kanssa.

 

Jokainen henkilö, joka saapuu Pyhälle Vuorelle Pyhän Hengen armo matkassaan, tulee sinne siksi, että Kristus on taivaasta käsin kutsunut hänet. Ortodoksinen munkkilaisuus ei tunne pro­pagandaa, eikä sen piirissä harjoiteta minkäänlaista painostusta eikä ole koskaan harjoitettu­kaan. Ne, jotka muuta väittävät, yleensä tietämättömyyttään taikka joskus jopa tarkoitukselli­sesti, puhdistumattomasta sydämestään, valehtelevat julkeasti. He syyttävät ja panettelevat si­tä, mikä meillä pyhässä Ortodoksisessa kirkossamme on kaikkein parasta ja kauneinta, sillä munkkilaisuudessa rakkaus Kristusta kohtaan kumpuaa meidän sisimmästämme.

 

Munkkina eläminen on tavattoman yksinkertaista, kunnioitetut isät, veljet ja sisaret. Se on to­della yksinkertaista, mutta juuri siksi, että se on niin yksinkertaista, se on samalla hyvin anka­raa. Munkin ei pidä pyörittää mielessään monen monituisia ajatuksia, sillä kaikki vahingolli­set ja liialliset ajatukset hän on istuttanut itseensä ennen Pyhälle Vuorelle tuloaan. Mikäli hän yhäti antaa niille elintilaa, hän kantaa syntiinlangennutta maailmaa sisimmässään ja elää Ju­malanäidin Puutarhassa ikään kuin olisi helvetissä.

 

Kuten tiedätte ja voitte lukea munkkilaisuutta ja Athosvuorta käsittelevistä kirjoista, Pyhä Vuori on kokonainen luostaritraditio ja luostarielämän historia, jolla on vähintään 1500 vuo­den menneisyys. Tämä sangen monimuotoisen luostarikilvoittelun velvoittava perintö hiljen­tää hämmästyksestä meidät tämän päivän athosvuorelaiset; se suorastaan naulitsee meidät pai­koillemme ja johtaa meidät vakavaan itsetutkisteluun, kunnioitetut isät, veljet ja sisaret. Mei­dän pitää ennen kaikkea olla valmiita ottamaan oppia ennen meitä eläneiden pyhien isien elä­mäntyylistä, niin tunnettujen kuin tuntemattomienkin, jotta kulkisimme turvallista tietä heidän jalanjäljissään ja saisimme itsekin maistaa edes jotain heidän vaivannäöllä hankkimistaan he­delmistä. Näitä hengellisiä isiä ja vanhuksia on Pyhällä Vuorella riittänyt aina meidän aikaam­me asti. Olen omakohtaisestikin tullut tuntemaan monia heistä ja olen myös saanut nauttia heidän maukkaista ja hyödyllisistä hedelmistään.

 

 

Itsetuntemus ja taistelu himoja vastaan

 

Kerron teille nyt joitakin hyvin yksinkertaisia piirteitä athosvuorelaisesta munkkilaisuudesta, vaikka luulenkin, että paljon sanomastani on teille tuttua jo ennestään.

 

Kun joku tulee Pyhälle Vuorelle päämääränään jäädä sinne munkiksi, hänellä on yleensä aluk­si itsestään se käsitys, että hän on kaikin tavoin kelpo nuorukainen, todellinen pikku enkeli. Hän ei ole perillä siitä, että hänen olemukseensa kätkeytyy runsaasti itsekkyyden, omahyväi­syyden ja ylpeyden piirteitä. Tähän ylevään, mutta epärealistiseen itsetuntemukseen voi löy­tyä kaksikin selitystä: joko hänen elämässä aiemmin osoittamansa esimerkillinen tarkkaavai­suus tai se, ettei hänen kohdallaan ole koskaan ilmaantunut sellaisia olosuhteita ja edellytyk­siä, jotka olisivat tulleet aktivoineeksi hänessä nuo salassa olevat paheet. Kun aika sitten ku­luu, athoslainen munkki alkaa vähitellen nöyrtyä, sillä hän vertaa itseään nyt pyhiin kilvoitte­lijaisiin ja vielä sitäkin enemmän Herraamme Jeesukseen Kristukseen. Tälle uudelle orasta­valle nöyryydelle on tyypillistä se, ettei se saata ketään epätoivoon eikä turhauta ketään, mutta myös se, että se estää meitä yhteiselämässämme sortumasta toisten tuomitsemiseen. Sen pii­rissä elävä ei näet vertaa itseään kehenkään ihmiseen maan päällä, sillä jokainen ortodoksi on oma erillinen ja ainutkertainen persoonallisuutensa. Pyhä Henki on tarkoituksellisesti jakanut armolahjat Kirkossa sillä tavoin, että sen jokainen jäsen tarvitsee kaikkia muita.

 

Tällä tavoin me Pyhällä Vuorella lähdemme liikkeelle itsetuntemuksesta, jota kutsutaan käy­tännössä kuuliaisuudeksi, kuuliaisuudeksi hengellistä isää mutta myös munkkiveljiämme koh­taan. Se merkitsee suostumusta yhteistyöhön kaikkien kanssa ja halua kunnioittaa kaikkia. Tällainen elämäntapa synnyttää ja tuottaa pikkuhiljaa sellaisen nöyryyden, joka yksilöllisellä tasolla ilmenee ja koetaan siten, että ihmisen ajatukset mielen tasolla vähenevät. Ihmisellä on siis yhä vähemmän ja vähemmän ajatuksia – pahoja ajatuksia ja vihantäyteisiä ajatuksia – minkä seurauksena hän pystyy rukoilemaan vaivatta ja puhtaasti.

 

Ruumiillinen vaivannäkö eli ruumiillinen kilvoitus on kuitenkin välttämätön kaikille munkeil­le vähintään kymmenenä, viitenätoista, kahtenakymmenenä ensimmäisenä vuotena, mikäli ih­misen terveys on hyvä, sillä se hillitsee kolmea hänessä asuvaa voimakasta himoa. Niistä en­simmäinen on lihallinen himo, joka kiusaa kaikkia maan kansoja ja kaikkia ikäluokkia paitsi silloin, jos ihminen on antanut itsensä kokonaan – niin sielunsa kuin ruumiinsakin puolesta – Kristuksellemme ja Kirkon sakramentaaliselle elämälle.

 

Toinen himo on viha, tuo suuri ja karjuva peto, joka usein nukkuu ja on torkuksissa, mutta jo­ta on mahdotonta saada kokonaan nujerretuksi, ellei ihmiselle anneta tilaisuuksia hankkia sä­vyisyyttä, sille vastakkaista hyvettä, ja sen jälkeen hypostaattista eli koko olemuksen käsittä­vää nöyryyttä. Sävyisä ei ole se, joka ei koskaan vihastu, vaan se, joka ei koskaan vihastu ih­misille, mutta palaa sitä vastoin vihaa syntiä ja paholaista kohtaan. Viimeksi mainittu on luon­teeltaan pyhää vihaa, pyhää kiivautta, jota kuningas ja profeetta Daavid opettaa meille Juma­lan innoittamassa psalmissaan, kun hän sanoo: ”Vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö” (4:5 LXX), millä hän siten tarkoittaa: ”Vihastukaa vain syntiä, mutta älkää koskaan ihmisiä koh­taan, sillä silloin te tulette tehneeksi syntiä.” Kolmas himo, jonka ihmisessä pitäisi vähetä, on puolestaan itsekkyys. Se on vahingollinen erityisesti silloin, kun se yhdistyy itserakkauteen, sillä keskenään ne synnyttävät kaikki olemustamme vääristävät ja moitittavat himot, niin sie­lun kuin ruumiinkin osalta. Niinpä juuri itsekkyys ja itserakkaus muodostavat sen pahan pa­riskunnan, joka synnyttää kaikki pahat lapset, kaikki himot.

 

 

Valvominen ja ajatusten vartiointi

 

Näiden himojen kukistamiseksi meitä siis kutsutaan kamppailemaan – eikä ainoastaan meitä athoslaisia munkkeja, vaan myös kaikkia hurskaita ortodokseja kaikkialla maailmassa – ja ni­menomaan ruumiillisin ponnistuksin, kuten edellä todettiin. Ruumiillisen vaivannäön lisäksi toinen asia, jota Pyhän Vuoren isät paljon painottavat, on valvominen, sillä ilman sitä ihmis­mieli heidän kokemuksensa mukaan ei voi puhdistua. Kuten tiedätte, omassa kotimaassani Kreikassa meillä on pimeän jakso joka vuorokausi toisin kuin teillä kesäaikana. Pimeän puut­tuminen täällä laskemattoman auringon maassa ei kuitenkaan estä teitä harjoittamasta tätä yöl­listä kilvoitusta, sillä valvominen ei hengelliseltä kannalta ole vain sitä, että ollaan nukkumat­ta jonkin säädetyn määrän mukaiset tunnit, sillä monet ihmiset tapaavat valvoa, mutta hyvin erilaisista syistä, jotka joskus ovat hyviä, joskus taas pahoja. Valvomiseksi hengellisessä elä­mässä katsotaan se, että ihminen rukoilee yksinäisyydessä armahdusta omille synneilleen, anoo itselleen katumuksen kyyneleitä, pyytää Jumalan siunausta kaikkialla asuville ortodok­seille ja Hänen laupeuttaan kaikille niille maan kansoille, jotka eivät vielä tunne Häntä eivätkä kuulu Hänen oikeauskoiseen Kirkkoonsa.

 

Tämä yöllisen valvomiskilvoituksen kaipuu ja harjoittaminen on sellainen hyve, joka ei näy ulospäin ihmisille, sillä siitä ei lyödä rumpua, sitä ei julisteta muille, siitä ainoastaan puhutaan opetuksellisessa mielessä, kuten nyt. Valvominen siis puhdistaa ihmisen mielen ja tekee sen, niin kuin athoslaiset ohjaajamme sanovat, kerubin kaltaiseksi. Kerubinkaltainen mieli on se, joka ymmärtää jokaisen ajatuksen perimmäisen luonteen, so. käsittää sen alkuperän, onko se lähtöisin Kristuksesta vai omasta himollisesta mielestämme vaiko kenties Kristuksen hahmon omaksuneelta paholaiselta (ks. 2. Kor. 11:14). Paholainen ei näet koskaan ilmesty meille oma­na itsenään, paholaisena, vaan verhoutuu aina toiseen, viattomalta näyttävään hahmoon. Mei­dän on siksi pysäytettävä jokainen ajatus, tutkittava se tarkkaan, jäljitettävä sen alkuperä. Jot­kut ohjaajat kehottavat hieman leikkimielisesti meitä sanomaan jokaiselle sisimpäämme il­maantuvalle ajatukselle sotilaitten tavoin: ”Seis! Kuka sinä olet – kuulutko meikäläisiin vai vihollisten puolelle?” Erityisesti Jeesuksen tai Jumalanäidin nimeen perustuva rukous valaisee mieltämme suuresti ja hajottaa tuon paksun ja synkän pilven. Näin ihminen käsittää ajatuksen alkuperän ja voi siten välttyä ottamasta sitä vastaan ja antamasta sille suostumustaan.

 

Tiedättekö hengelliset veljet ja sisaret, kun aikanaan saavuin Pyhälle Vuorelle luostarielämää aloittaakseni, yksi asia teki minuun suuren vaikutuksen ja herätti minussa suorastaan jumalal­lista pelkoa. Vanhuksemme sanoivat meille siellä selkeästi ja vähääkään perääntymättä, että jokaisen ajatuksen, jota me kannamme sisässämme ja johon me lopulta suostumme eli pää­tämme toteuttaa käytännössä, demonit kirjoittavat ylös syyttääkseen meitä. Ne eivät suinkaan kirjoita muistiin miljoonia mieleemme johtuvia ajatuksia, sillä nämä tulevat ja menevät äänen nopeutta kerkeämpien lentokoneiden tavoin, vaan ne tallentavat vain sellaiset ajatukset, joihin me tarkoituksellisesti suostumme. Kilvoitteluelämän alussa ihmisen on vaikea uskoa tämän­kaltaista opetusta todeksi ja vielä vaikeampaa toimia sen mukaan. Kun aikaa kuitenkin hie­man kuluu ja ihminen saa kilvoitellessaan riittävästi kokemusta asiasta ja pääsee omakohtai­sesti myös maistamaan hunajanmakeaa Pyhän Hengen armoa, silloin hänen sielunsa vahvistuu ja hän etenee esteettä – lujaa ja voittoisasti.

 

 

Paaston tärkeys

 

Ajatusten vartioinnin lisäksi vanhukset painottavat meille paaston tärkeyttä. Valaistakseen pa­remmin asian luonnetta he sanovat, että meidät on liitetty paastoon avioliiton sitein. Silloin, kun olemme ihmisten keskuudessa, me syömme kuitenkin aivan toisin kuin normaalioloissa. Näin toimien onnistumme saamaan kaikki tyytyväisiksi – niin muut ihmiset, oman sisäisen ajatuksemme kuin myös Jumalan, koska paastoamisen hyve ei pääse esille ja tule näkyviin. Pyhälle Vuorelle tultuani kyselin monilta vanhuksilta syytä paastoamiseen, sillä pienestä pi­täen olen ollut luonteeltani utelias ja tiedonhaluinen. Olin tietysti lukenut paastosta paljonkin monia hengellisiä kirjoja tutkiessani, mutta halusin kuulla asiasta myös kokemuksen äänen oman aikamme vanhuksilta. Kaikkien suusta sain kuulla tämän saman vastauksen: ellei ihmi­nen pidättäydy ruuista ja juomista muulloinkin kuin vain erityisinä, Kirkon kaikille määräämi­nä paastonaikoina, eli ellei hän noudata itsehillintää ruuan ja juoman määrässä myös paastot­tomina päivinä, hänen rukouksensa – rukous ylipäätään mutta aivan erityisesti mielessä tapah­tuva henkinen rukous – ei löydä vastakaikua Kristukselta eikä tule vastaanotetuksi taivaassa. Näin meille opettavat Pyhän Vuoren vanhukset.

 

Muinaiset pyhät jumalankantajaisämme, patriarkat ja profeetat, jotka paastosivat jatkuvasti ja antoivat loisteliaan esimerkin tämän kilvoitusmuodon harjoituksessa, lisäsivät paastoa paas­toon aina, kun heidän oli tarve saada Jumalalta jokin uusi tiedonanto Hänen tahdostaan. He ei­vät paastonneet laihtuakseen, sillä Pyhän Hengen armon määrää ei ortodoksin kohdalla mitata ruumiin painon perusteella, vaan sen mukaan, miten hän elää sisäisesti, sakramentaalisesti, tunnustaen syntinsä ja saaden ne katumuksen mysteerissä anteeksi. Koska he olivat profeetto­ja, he kilvoitteluun ryhtymisen kautta paljastivat itselleen uskontotuutena, ettei heidän ru­kouksensa tule vastaanotetuksi Jumalan valtaistuimen edessä, ellei sitä edellä paasto ja katu­muksellinen valitus. Tämän vanhatestamentillisen kokemuksen kristillinen kirkko on sinetöi­nyt jo varhain omaksumalla sen myös Uuteen testamenttiin.

 

Mielessä tapahtuva lakkaamaton rukous ja tiukennettu paasto muodostavat näin ollen oivalli­sen parivaljakon. Ne ovat kaksi siipeä, joitten avulla ihmisen on mahdollista nousta hengen korkeuksiin. Kuinka paljon hengellisesti kilvoittelemmekin, ilman konkreettista paastoamista ja meille mahdollisissa mitoissa vuodatettuja kyyneleitä rukous ei yllä perille. Munkeistakaan monet eivät usko tätä, minkä johdosta tuloksetkin ovat sen mukaiset. Kuitenkin Kristus, joka on itse Totuus, on ilmoittanut meille, että puu tunnetaan hedelmistään eikä esimerkiksi lehdis­tään tai kukinnoistaan (ks. Matt. 7:16).

 

Munkin elämä on tämän johdosta paastopainotteista. Sitä vietetään paaston ja rukouksen mer­keissä, vähin ja yksinkertaisin ajatuksin. Kun ajatukset vaivaavat munkkia ja hän kärsii niistä, se on osoituksena siitä, että hänessä elää edelleen oma tahto – kuinka hyviä hänen ajatuksensa ovatkin. Päämääränämme on se, että me pystyisimme jättämään itsemme kokonaisvaltaisesti Jumalan kaitselmuksen johdatettaviksi – puhtaina, kirjoittamattomina arkkeina – viattomien sylilasten tavoin, joilla ei ole pinttyneitä, monisäikeisiä ajatuksia. Tämän armolahjan meille antaa itse Jumalanäiti omakätisesti, rakkaat sisaret ja veljet.

 

 

Lakkaamaton rukous

 

Hyvin keskeisellä sijalla siinä opetuksessa, jota vanhuksemme Pyhällä Vuorella meille kelvot­tomille kuuliaisuusveljilleen antavat, on mielessä tapahtuva lakkaamaton rukous. Kirkollam­me on olemassa valtava määrä erilaisia rukouksia, teologisia ja hymnologisia – kirjat ovat suorastaan täynnä niitä. Kaikkia näitä rukouksia, joita me kirkoissa ja luostareissa luemme ja laulamme, nimitetään järjelliseksi jumalanpalvelukseksi. Vieläpä jumalallista liturgiaakin ni­mitetään tuolla nimellä. Tämäntyylisten rukousten kohdalla kukaan ei voi poiketa siitä, mitä kirjaan on tallennettu. Mutta järjellisen jumalanpalveluksen lisäksi on olemassa myös henki­nen, mielen tasolla tapahtuva jumalanpalvelus, henkilökohtainen rukouksemme Kristuksen ni­messä: ”Herra Jeesus Kristus, armahda minua” tai Jumalanäidin nimessä: ”Kaikkipyhä Neit­syt, pelasta minut!” Tämän harjoittaminen on kaikkein tärkein, mutta myös kaikkein vaikein kilvoitus maan päällä.

 

Henkisen mielen rukouksen oppiminen on todella vaikeinta ja olennaisinta hengellisen elä­mämme koulussa. Pyhä Vuori iloitsee ja kerskaa siitä, että koko pitkän, vähintäänkin 1500 vuoden mittaisen historiansa ajan se on säilyttänyt palavana ja puhtaana mielen rukouksen lie­kin kuten myös opetuksen tästä rukouksesta. Me nykypäivän athosvuorelaiset tunnemme it­semme kovin pieniksi ja mitättömiksi tämän velvoittavan, Pyhän Hengen kautta meille välit­tyneen perinnön äärellä, sillä meitä edeltäneet isät oppivat hyvin läksynsä. Heidän persoonis­saan me voimme tunnistaa apostolisen elämäntyylin, jota Kristuksen autuaat oppilaat ja hei­dän seuraajansa, apostoliset isät, noudattivat. He elivät neitseellisesti niin sielultaan kuin ruu­miiltaan, ainaisena matkatoverinaan vilpitön katumus. Juuri katumus palauttaa ihmiselle neit­seellisyyden, sielun ja ruumiin puhtauden, ja täyttää hänet runsaammalla armolla kuin mitä on sillä, joka ei ole koskaan langennut syntiin. Niin runsaasti Jumala kirkastaa katuvan, että jo tämän elämän aikana Hän pukee hänet siihen kunniavaatteeseen, joka kerran kukoisti paratiisissa Aadamin yllä. Vakuudeksi tästä Kristus kertoi meille vertauksen tuhlaajapojasta (Luuk. 15:11–32), jonka saama juhlapuku kirkkoisien mukaan oli nimenomaan ihmistä paratiisissa verhonnut armo.

 

 

Nöyryys ja katumus

 

Kuten tiedätte, Pyhällä Vuorella aivan erityistä kunnioitusta pyhien joukossa nauttii Jumalan­äiti, jonka sisäistynyttä elämäntapaa siellä myös pyritään salaisesti jäljittelemään. Tämä Juma­lanäidin suuri arvostus Athoksella ei johdu vain siitä, että hän on persoonana objektiivisesti kaikkein merkittävin heti Pyhän Kolminaisuuden jälkeen, eikä myöskään siitä, että Pyhä Vuo­ri on hänen arpaosansa, hänen puutarhansa, ja hän itse puolestaan on meidän johtajamme, igu­meniamme, joka kaitsee meitä kaikkia. Pääasiallisin syy Jumalanäidin kunnioitukseen siellä on oma henkilökohtainen hyöty – hyvässä mielessä sanottuna. Kirkkomme kokemuksen opet­tamana me näet itse kukin tiedämme, että Jumalanäiti toimii kaikkien Pyhän Hengen armolah­jojen välittäjänä ja että Hän jakaa ne omakätisesti sekä enkeleille että ihmisille. Tämä on se kunnia, jonka Pyhä Kolminaisuus on Jumalanäidille lahjoittanut niin maan päällä kuin tai­vaassa.

 

Vaikka Jumalanäiti jakaakin kitsastelematta taivaallisia lahjoja keille haluaa, meille vähäisille Athosvuoren munkeille on silti painotettu, ettei meidän tule pyytää itsellemme mitään armo­lahjoja, ei liioin enkeleiden ilmestyksiä eikä Jumalaan liittyviä näkyjä, koska emme ole arvol­lisia sellaisiin. Nämä kuuluvat suuriin mittoihin varttuneille, niille, jotka ovat kohonneet hen­gellisesti korkealle. Meidän tehtävämme sitä vastoin on pyytää nöyrästi ja koko elinaikamme vain kolmea asiaa: syntien anteeksiantoa, himojen parantumista ja taivasten valtakuntaa. Olemme vakuuttuneita siitä, että näihin kolmeen kätkeytyy kaikki muukin – sanoohan Kristus itsekin Evankeliumissaan monenlaisia tavoitteleville: ”Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhuskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan” (Matt. 6:33) sekä: ”Mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa va­hingon” eikä siten pääsisikään sisälle taivasten valtakuntaan (ks. Matt. 16:26)? Juuri taivasten valtakunta on koko Kristuksen opetuksen ydin ja sitä koossapitävä selkäranka. Sen julistami­sella Hän aloitti julkisen toimintansakin, kun kiusaukset voitettuaan ryhtyi julistamaan: ”Teh­kää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle” (Matt. 4:17). Näin Hän ilmoitti paho­laisen aikakauden ja hirmuvallan väistyneen.

 

Vilpitön katumus on se portti, joka johtaa meidät sisälle Jumalan valtakuntaan – eikä ainoas­taan kerran tulevaisuudessa, vaan myös jo nyt tämän ajan keskellä. Jumalan valtakunta mer­kitsee näet vaeltamista Pyhän Hengen armossa, niin sielun kuin ruumiinkin osalta. Kun Pyhän Hengen armo asettuu pysyvästi ja vakaasti asumaan ruumiimme majaan, sen jokaiseen so­luun, silloin se ristiinnaulitsee ne ja täyttää ne armolla, mihin kuninkaallinen profeetta Daavid viittaa sanoessaan: ”Naulitse minun lihani Sinun pelollasi” (Ps. 118:120 LXX). Silloin uudis­tunut ruumis alistaa valtaansa lihan, tuon villin ja kesyttämättömän pedon, eli kukistaa meissä piilevän viehtymyksen lihallisiin nautintoihin. Jatkuvalla itsensä soimaamisella on tässä pro­sessissa keskeinen rooli, sillä se muokkaa ihmistä vähitellen ja hyvin luontevasti sekä johtaa hänet syvälle nöyryyteen.

 

Näin ymmärretty munkkilaisuus, kunnioitetut isät, veljet ja sisaret, on siirtynyt Pyhällä Vuo­rella opetuksena ja elämäntapana sukupolvelta toiselle, vanhukselta oppilaalle, muinaisajoista aina meidän päiviimme saakka. Olen vakuuttunut siitä, että Jumalansynnyttäjä kaikkien orto­doksikristittyjen hellänä ja rakkaana Äitinä seuraa meitä lempein silmin, vahvistaa meitä kil­voituksessamme ja kulkee edellämme kukistumattomana ja voittoisana hengellisenä sota­päällikkönä tietä raivaten.

 

 

Lopuksi

 

Isät, veljet ja sisaret. Pyydän teitä täydestä sielustani muistamaan rukouksissanne myös meitä, kuten mekin meille kuuluvan velvoitteen mukaan muistamme teitä – ilman, että te olette siitä tietoiset. Velvoite keskinäisestä rukouksesta on hyvin keskeinen, sillä sen toteuttaminen mer­kitsee hengellistä laupeudenharjoitusta puhtaimmillaan. Keskinäisen rukouksemme aiheena olkoon se, että me eläisimme jäljellä olevan elämämme katumuksessa ja tulisimme kaikki ar­vollisiksi pääsemään sisälle taivasten valtakuntaan.

 

 

 

Valamon kansanopiston seminaari ”Kristuksesta ja Kirkosta älkää etääntykö; sisä- ja ulkolähetys Ortodoksisessa kirkossa” 24.05.2002;

käännös Hannu Pöyhönen